torstai 23. maaliskuuta 2017

Ansan sairasloma ja loppusanat Ihkun kuolemasta

Pari viikkoa sitten Ansa käveli jotenkin vaisusti agilitytreeneihin (meillä kun ihanasti on vartin kävelymatka hallille). Luulin, että aristeli hiekoitussepeliä, mutta normaalia tahmeampaa oli meno radallakin, vaikka esteet oli tosi matalat. Siinä tauolla jotenkin puolivahingossa tunnustelin sen selkää, ja kas, sehän aristi! Ajattelin sitten, että jos vielä joku pikkuruinen radanpätkä ilman hyppyjä tms. tehtäisiin, mutta kyllä näytti jo liike niin kummalta, että päätettiin jättää treenit siihen.

Kotona aloitin Ansalle tulehduskipulääkkeen, eikä se parin päivän päästä enää selkää aristanut. Oli sitten siinä sopiva kolo työpäivässä, joten otin Ansan mukaan, nukutin, kuvasin selän ja putsasin ja kuvasin hampaatkin. Selän lievä spondyloosi (rintarangassa, todettu pari vuotta sitten) ei ollut edennyt, eikä meidän ortopedin mielestä mitään muutakaan erityistä selkäkuvista löytynyt. "Vie se hierojalle!", kuului käsky. Niinpä... Täytyy tunnustaa, että häpeällisen harvoin on tullut koiria käytettyä hierojalla.

Kävi sitten säkä, ja sain pika-ajan Karhuniemen Kirsille, jota ortopedimme aina suosittelee. Kirsi kiinnitti heti huomiota Ansan oikean takajalan sisäänpäin astuvaan askeleeseen, ja kerroin, että sitä on ihmetelty ennenkin. Lisätutkimuksissa Ansan syvät tukilihakset todettiin heikoiksi (huoh, kelläpä ei näin olisi...), kun taas ihan vääriä pinnallisia selkälihaksia se oli kasvatellut tuekseen. Vähän vino oli koko koiraparka. Ansa kiltisti makasi käsittelyn ajan, vaikka välillä taisi tuntua vähän inhottavalta. Varmistaakseni jatkossa koirani paremman lihashuollon ostin samantien Ansalle kymmenen kerran kortin hierontaan. Ensi viikolla sitten taas.

Viikko käskettiin vielä pitää lomaa agilitysta, joten viime viikonlopun treenit piti myydä. Jumppaohjeitahan ei juuri kukaan jaksa toteuttaa, joten Kirsi neuvoi käyttämään Ansaa "fysioterapeuttisilla kävelyillä" (itse keksimäni nimitys) metsässä. Tämä tarkoittaa rämpimistä umpimetsässä hihnassa! Tällöin koira (ja omistaja) joutuu keskittymään jalkojensa asetteluun ja nosteluun, jolloin syvät lihakset aktivoituvat. Kyllä oli Ansa ihmeissään, kun tarvottiin tutussa metsässä, emäntä roikkui hihnan päässä, eikä päästänyt yhtään juoksuaskelia edes ottamaan!

Äitini kehui, että Ansa oli tällä viikolla normaalia innokkaammin leikkinyt Upin kanssa pihalla, eli jospa se onkin jo pidempään ollut vähän kipeä, ja nyt kun tuntuu paremmalta, maistuu leikkiminenkin. Ehkä saadaan vähän vauhtia sinne agilityradallekin? Toivossa on hyvä elää.

Oman elämänsä kuningatar.


Ihkun sairastuminen ja kuolema jäi loppujen lopuksi osin mysteeriksi, mutta patologin lausunnon ansiosta sain kuitenkin unohtaa itsesyytökset. Ohutsuolen limakalvon kuolioituminen ja haavautuminen pieneltä matkalta syystä X olisi ollut lähes mahdotonta diagnosoida elävältä koiralta.  Penikkatauti ongelman taustalla ei ollut, eikä kukaan ole keksinyt mistä moinen vaiva olisi voinut saada alkunsa.

Sydänvika oli toinen ihmetyksen aihe. Useampi taho kertoi, että Evirasta tulee kummallisen usein diagnoosiksi dilatoiva kardiomyopatia, vaikka koiraa hoitaneet eläinlääkärit eivät siihen viittaavia löydöksiä ole todenneet. Ihkun tapauksessa kuitenkin sydämen vasen puoli todettiin enemmän laajentuneeksi, mikä taas viittaisi siihen, että kyseessä ihan oikeasti olisi voinut olla kardiomyopatia. Solutasolla muutoksia ei kuitenkaan ollut, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ihkun sydän oli kuunneltu pari viikkoa ennen akuuttia sairastumista, eikä siinä silloin todettu mitään epäilyttävää. Parin päivän sairastaminenkaan ei pitäisi pystyä sydänvikaa aiheuttamaan. Ihkun kuoleman sydämen pettäminen aiheutti, mutta varsinaisen sydänvian olemassaolo jäi kuitenkin hieman epäilyttämään. Pari Ihkun sisarusta kävi sydänultrassa, kun patologi oli epäillyt, että ongelmalla voisi olla geneettinen tausta. Sisaruksilla oli onneksi kaikki ok.

Oma loppupäätelmäni on siis tämä: Ihkulla oli kauhean huono onni, kun se sairastui outoon suolikuoliosairauteen. Se sai kuitenkin (lopuksi) Suomen parasta hoitoa, eli jossiteltavaa ei siltä osin jäänyt. Olen ikityytyväinen, että päätin viedä sen Yliopistolliseen Eläinsairaalaan, eikä minun tarvitse  miettiä, olisiko vielä jotain ollut tehtävissä.

Elämä jatkuu yhden koiran kanssa. Aina välillä pysähdyn ihmettelemään, että onko Ihku todellakin kuollut. Jokin osa minusta ei sitä vieläkään pysty ymmärtämään. Ihku olisi täyttänyt reilun kuukauden kuluttua vasta kolme vuotta. On se vaan niin väärin.

Tällaisena Ihku tullaan muistamaan.