sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Rauhallista rally-elämää ja selkävaivoja taas

Kun agility piti jättää pois, aloitti Ansa "sairaseläkeharrastuksena" rally-tokon. Siinä kun ei nimestä poiketen tarvitse erityisemmin kirmailla tai hypellä. Vähän niinkuin suhteilla päästiin/jouduttiin jonkinlaiseen kilpailevien ryhmään, vaikkei kauheasti osatakaan. No, olenhan minä joskus muinoin Armi-russelin kanssa vähän rallaillut, ja Ansahan toki periaatteessa hallitsee tokon alokasluokan liikkeet. Tällä yhdistelmällä pääsee jo aika pitkälle rally-tokon maailmassa. 

Ansa oli aluksi ihmeissään, kun mentiin hallilla "väärälle puolelle" (eikä sinne agilitykentälle). Jännittikin vähän, vaikka ollaanhan me siellä oltu ennenkin, pari vuotta sitten tosin viimeksi. Koirakoutsin Kristan johdolla sitten jouduttiin heti ekalla kerralla tekemään rataa(!), vaikkei kaikkia liikkeitä edes osattu... Siinä sivussa pienet paniikkitreenit: "Pyöri! Pyöri!". :D Ihmeen hyvin meni, koska rallyssa saa koiraa ohjata (ainakin alemmissa luokissa) vaikka lähes jatkuvalla käskytyksellä ja käsiliikkeillä sun muilla. Vaikea tällaisen vanhan tokoilijan muistaa ja ymmärtää, ettei tarvikaan liikkua tönkkösuolattuna sillinä käsiliikkeitä varoen!



Ansan elämä on normaalisti melko rauhallista, mutta aina sillon tällöin käydään kultaisten poikakavereiden (Peto ja Hurja) kanssa metsässä juoksentelemassa. No, Ansan selkä ei nyt sitten enää tästä tykkää. Ekan metsäkeikan jälkeen oli vähän jäykemmän oloinen, joten annoin parina päivänä kipulääkettä. Seuraavan kirmailureissun jälkeen ei halunnut hypätä autoon ja kotona oli vaisun oloinen vielä seuraavana päivänäkin, vaikka oli saanut kahdesti kipulääkettä. Vähän kokeilin selkää ja taivutin lonkkia -- ja Ansahan tästä ihan kiljaisi. Sunnuntaikonsultaatio neurologiystävälle Anskulle (on se ihanaa, kun on päteviä ystäviä!), ja Ansa komennettiin täyslevolle pariksi viikoksi ja sille päätettiin aloittaa hermokipulääke. Alustavasti puhuttiin jo selkäleikkauksen mahdollisuudestakin, vaikkei se nyt vielä ajankohtainen liene. Haluan kuitenkin suoda Ansalle parhaan mahdollisen hoidon, eli jos tarve tulee, selkä leikataan. 

Ahdistaa, kun ei ole vuottakaan Ihkun menetyksestä, niin jo on Ansalla ikäviä vaivoja selässä. Olen kuitenkin ajatellut aina, että sen saisin pitää "normivanhaksi" eli ainakin 12-vuotiaaksi, kun kerran se on niin terve aina ollut.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Ansa sairaseläkkeelle

Ansa on käynyt kevään aikana useamman kerran hieronnassa. Kirsin mukaan Ansa vastasi tosi hyvin hoitoon, mm. toispuoleisuus hävisi jo ensimmäisen hierontakerran jälkeen. Metsässä on yritetty käydä rämpimässä sisäisiä tukilihaksia aktivoimassa.

Ensimmäisen hierontakerran jälkeen Ansa meni agilitytreeneissä aivan hurjaa vauhtia. Hetki siinä ehdittiin riemuita, mutta ilo ei kestänyt pitkään. Jo seuraavissa treeneissä oli koira taas kuin täi tervassa. Sitten alkoi nostaa hilseen selkään treeneissä, ja huomasin, että aristaa keskiselän tunnustelua. Kokeiltiin vielä yhdet treenit miniesteillä, mutta hitautta oli erityisesti puomin alastulolla ja kepeilläkin. Ja taas nousi hilse. Normielämässä ei mitään ontumisia tms. huomattu, mutta tokihan Ansa on aika rauhallinen tyyppi kotona. Ansa jäi sairauslomalle, ja aloitettiin tulehduskipulääkekuuri. Vasta parin viikon kuurin jälkeen keskiselän tunnustelusta aiheutunut kipu oli selvästi helpottanut.

Vein Ansan Yliopistolliseen Eläinsairaalaan kurssikaverini Anskun (Anna-Mariam Kiviranta) tutkittavaksi. Ansalle tehtiin perusteellinen neurologinen tutkimus ja sen selkä magneettikuvattiin.


Oikeanpuoleinen välilevy epänormaali ja painaa hieman selkäydinkanavaa.

Tässä osa käyntikertomusta:

NEUROLOGINEN TUTKIMUS
Normaali vireystila ja asento.
Normaali kävely.
Normaalit asentotuntoreaktiot kaikissa jaloissa. Selkäydinrefleksit normaalit.

Panniculus- ja perineaalirefleksit normaalit.
Aivohermotutkimus normaali.
Lievä aristus rintarangan loppuosan tunnustelussa, huonosti toistettavissa. Ei arista selän tai hännän ojennusta tai niskan taivutusta.

Lokalisaatio: mahdollisen kipureaktion perusteella rintarangan loppuosa
LANNERANGAN JA RINTARANGAN LOPPUOSAN MAGNEETTIKUVAUS
Hermojuurten lievä kompressio viimeisen lannenikaman ja ristiluun välissä. Kyseinen välilevy rappeutunut ja pullistuu hieman kohti selkäydinkanavaa, lisäksi ristiluun katon painuminen kohti selkäydinkanavaa.
Selkäytimen intensiteetti vaikuttaa normaalilta, ei selkäytimen kompressiota.

DIAGNOOSI/ONGELMALISTA
Degeneratiivinen lumbosakraalistenoosi.
Aiemmalle rintarangan loppuosan aristuskohdassa ei havaittavissa magneettikuvauksessa muutoksia. 

Hoidoksi Ansalle suositeltiin tasaista liikuntaa, fysioterapiaa tukihoitona, tarvittaessa kipulääke kuurina tai jatkuvana.

Mielenkiintoista on se, että magneettikuvassa nähty epänormaali alue ei kuitenkaan antanut minkäänlaisia oireita tutkimuksessa, enkä aiemminkaan ollut siltä alueelta kipua löytänyt. Keskiselän alue (rintarangan loppuosa), jossa on ollut erittäin selvät kipuoireet, näytti taas täysin normaalilta magneettikuvissa. Edelleenkään ei siis varmasti tiedetä, mistä kipu loppujen lopuksi on lähtöisin. On mahdollista, että takaselän ongelma aiheuttaa esim. jonkinlaista asentovirhettä, joka sitten heijastuisi edemmäksi, mutta tämäkin on vain arvailua.

Tärkeintä kuitenkin on, että tällä hetkellä Ansan tilanne on ihan hyvä, eikä normaalielämässä sillä tunnu olevan kipuja (toki tätä on vaikea sanoa varmasti; labradori kun tuppaa näyttämään aina onnelliselta, vaikka olisikin jotain pientä kremppaa...). Agility on kuitenkin unohdettava, ja mietittävä rauhallisempia harrastuksia. Rallytoko voisi olla Ansan laji. :)

Agilitya (ja sen myötä saamiani ihania kavereita) en kuitenkaan itse halua jättää, joten päätin ottaa käyttöön varakoiran. :D Valittavani oli kolme Ansan pentua: Upi, Peppi ja Pinkki. Pinkki olisi ollut näppärin vaihtoehto, koska se on aiemmin harrastanut lajia omistajansa kanssa ja osaa esteet. Pitkähkö välimatka on kuitenkin ongelma. Peppi sijaitsee lähimpänä ja on pennuista ehkä kaikkein hulluin aktiivisin, joten ajattelin, että se olisi sopiva kandidaatti. Muutaman kerran ollaan nyt treeneissä käyty, ja onhan se hieman erilaista, kun on täysi vasta-alkaja käsissä. Peppi on lisäksi melko stressaava tyyppi, eikä sitä voi treeneissä jättää huomiotta viittä sekuntia pidemmäksi aikaa. Ollaankin siinä tauoilla treenattu kaikenlaista, mm. häkkiin menoa.
Peppi on meillä nyt hoidossa oman perheensä lomamatkan ajan, joten vähän kotioloissakin on yritetty treenailla.

Mamma ja Peppi

Oma agilitykoira sitten varmaan ensi vuonna... Olen nimittäin päättänyt, että tänä vuonna ei pentua meille tule. Tuleva talonrakennusprojekti vie taatusti kaiken liikenevän ajan seuraavan vuoden ajan, eli kyllä se on otettava järki käteen ja siirrettävä pennun hankinta ensi vuodelle. Onpahan tässä sitten aikaa etsiskellä sopivaa.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Ansan sairasloma ja loppusanat Ihkun kuolemasta

Pari viikkoa sitten Ansa käveli jotenkin vaisusti agilitytreeneihin (meillä kun ihanasti on vartin kävelymatka hallille). Luulin, että aristeli hiekoitussepeliä, mutta normaalia tahmeampaa oli meno radallakin, vaikka esteet oli tosi matalat. Siinä tauolla jotenkin puolivahingossa tunnustelin sen selkää, ja kas, sehän aristi! Ajattelin sitten, että jos vielä joku pikkuruinen radanpätkä ilman hyppyjä tms. tehtäisiin, mutta kyllä näytti jo liike niin kummalta, että päätettiin jättää treenit siihen.

Kotona aloitin Ansalle tulehduskipulääkkeen, eikä se parin päivän päästä enää selkää aristanut. Oli sitten siinä sopiva kolo työpäivässä, joten otin Ansan mukaan, nukutin, kuvasin selän ja putsasin ja kuvasin hampaatkin. Selän lievä spondyloosi (rintarangassa, todettu pari vuotta sitten) ei ollut edennyt, eikä meidän ortopedin mielestä mitään muutakaan erityistä selkäkuvista löytynyt. "Vie se hierojalle!", kuului käsky. Niinpä... Täytyy tunnustaa, että häpeällisen harvoin on tullut koiria käytettyä hierojalla.

Kävi sitten säkä, ja sain pika-ajan Karhuniemen Kirsille, jota ortopedimme aina suosittelee. Kirsi kiinnitti heti huomiota Ansan oikean takajalan sisäänpäin astuvaan askeleeseen, ja kerroin, että sitä on ihmetelty ennenkin. Lisätutkimuksissa Ansan syvät tukilihakset todettiin heikoiksi (huoh, kelläpä ei näin olisi...), kun taas ihan vääriä pinnallisia selkälihaksia se oli kasvatellut tuekseen. Vähän vino oli koko koiraparka. Ansa kiltisti makasi käsittelyn ajan, vaikka välillä taisi tuntua vähän inhottavalta. Varmistaakseni jatkossa koirani paremman lihashuollon ostin samantien Ansalle kymmenen kerran kortin hierontaan. Ensi viikolla sitten taas.

Viikko käskettiin vielä pitää lomaa agilitysta, joten viime viikonlopun treenit piti myydä. Jumppaohjeitahan ei juuri kukaan jaksa toteuttaa, joten Kirsi neuvoi käyttämään Ansaa "fysioterapeuttisilla kävelyillä" (itse keksimäni nimitys) metsässä. Tämä tarkoittaa rämpimistä umpimetsässä hihnassa! Tällöin koira (ja omistaja) joutuu keskittymään jalkojensa asetteluun ja nosteluun, jolloin syvät lihakset aktivoituvat. Kyllä oli Ansa ihmeissään, kun tarvottiin tutussa metsässä, emäntä roikkui hihnan päässä, eikä päästänyt yhtään juoksuaskelia edes ottamaan!

Äitini kehui, että Ansa oli tällä viikolla normaalia innokkaammin leikkinyt Upin kanssa pihalla, eli jospa se onkin jo pidempään ollut vähän kipeä, ja nyt kun tuntuu paremmalta, maistuu leikkiminenkin. Ehkä saadaan vähän vauhtia sinne agilityradallekin? Toivossa on hyvä elää.

Oman elämänsä kuningatar.


Ihkun sairastuminen ja kuolema jäi loppujen lopuksi osin mysteeriksi, mutta patologin lausunnon ansiosta sain kuitenkin unohtaa itsesyytökset. Ohutsuolen limakalvon kuolioituminen ja haavautuminen pieneltä matkalta syystä X olisi ollut lähes mahdotonta diagnosoida elävältä koiralta.  Penikkatauti ongelman taustalla ei ollut, eikä kukaan ole keksinyt mistä moinen vaiva olisi voinut saada alkunsa.

Sydänvika oli toinen ihmetyksen aihe. Useampi taho kertoi, että Evirasta tulee kummallisen usein diagnoosiksi dilatoiva kardiomyopatia, vaikka koiraa hoitaneet eläinlääkärit eivät siihen viittaavia löydöksiä ole todenneet. Ihkun tapauksessa kuitenkin sydämen vasen puoli todettiin enemmän laajentuneeksi, mikä taas viittaisi siihen, että kyseessä ihan oikeasti olisi voinut olla kardiomyopatia. Solutasolla muutoksia ei kuitenkaan ollut, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ihkun sydän oli kuunneltu pari viikkoa ennen akuuttia sairastumista, eikä siinä silloin todettu mitään epäilyttävää. Parin päivän sairastaminenkaan ei pitäisi pystyä sydänvikaa aiheuttamaan. Ihkun kuoleman sydämen pettäminen aiheutti, mutta varsinaisen sydänvian olemassaolo jäi kuitenkin hieman epäilyttämään. Pari Ihkun sisarusta kävi sydänultrassa, kun patologi oli epäillyt, että ongelmalla voisi olla geneettinen tausta. Sisaruksilla oli onneksi kaikki ok.

Oma loppupäätelmäni on siis tämä: Ihkulla oli kauhean huono onni, kun se sairastui outoon suolikuoliosairauteen. Se sai kuitenkin (lopuksi) Suomen parasta hoitoa, eli jossiteltavaa ei siltä osin jäänyt. Olen ikityytyväinen, että päätin viedä sen Yliopistolliseen Eläinsairaalaan, eikä minun tarvitse  miettiä, olisiko vielä jotain ollut tehtävissä.

Elämä jatkuu yhden koiran kanssa. Aina välillä pysähdyn ihmettelemään, että onko Ihku todellakin kuollut. Jokin osa minusta ei sitä vieläkään pysty ymmärtämään. Ihku olisi täyttänyt reilun kuukauden kuluttua vasta kolme vuotta. On se vaan niin väärin.

Tällaisena Ihku tullaan muistamaan.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Reippaasti keppejä ihmetellen

Oltiin taas Ylökk:n kisoissa tuossa naapurissa. Ansalla oli ihanasti vauhti päällä (ekalla radalla vain 0,5 s yliaikaa), mutta MIKÄ IHME NIISSÄ KEPEISSÄ ON? Treeneissä Ansa menee kepit hyvällä rytmillä alusta asti, mutta kisoissa... Ihan sama kuin viimeksi, menee ekasta välistä läpi ja sitten on kuin ei olis ikinä keppejä nähnytkään. Loppu sitten ihan ok. Toinen rata oli tosi hankala (vaikein ykkösluokan rata, minkä olen nähnyt), ja rengas oli putken jälkeen ennen A-estettä. Tosi moni koira juoksi renkaan ohi, kun ei nähnyt sitä! Myös Ansa. Tällä radalla mineissä ja medeissä ei tullut yhtään hyväksyttyä tulosta! Makseissa oli muutama tulos, mutta ei yhtään nollaa.

En saanut videolinkkiä toimimaan, joten laitan vain Outi Puhakan ottaman kuvan kisoista. Ansa vauhdilla, ohjaaja ilmeellä. ;)


keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Vastauksia Ihkun mysteeriin

Ihkun ruumiinavaustulokset tulivat viimein. Diagnoosina oli sydänvika (dilatoiva kardiomyopatia) ja ohutsuolen limakalvon kuolioituminen. Em. sydänvika ei todellakaan ole mikään tyypillinen nuoren labradorin sairaus, ja suolen kuolioituminen on patologin mukaan harvinainen löydös, eikä siihen avauksessa löydetty syytä. Outoja juttuja siis. Pohditaan nyt vielä kyllä tätä sydänvikajuttua tuntemieni sydäneläinlääkäreiden kanssa, eli siis sitä, että voisiko kuitenkin olla seurausta muusta sairastamisesta.

Joka tapauksessa, erikoisia löydöksiä, niin kuin patologi aiemmin sanoikin. Eipä tullut mieleenikään tuollaiset sairaudet Ihkun ollessa kipeä. Eikä varmaan kenellekään muullekaan tullut. Lienee aika jättää itsesyytökset lopullisesti pois mielestä.

Kirjoitan ehkä myöhemmin enemmän pohdintaa asian tiimoilta, kun olen ensin jutellut erinäisten tahojen kanssa.

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Melkein nolla taas...

Oltiin Ansan kanssa agilitykisoissa pitkästä aikaa. Sangen kätevää, kun kisahalli oli kolmen minuutin ajomatkan päässä, meidän treenihallin vieressä!

Tavallaanhan meni ihan hyvin. Ekaa kertaa kokeilin lähteä yhtäaikaa Ansan kanssa, kun olin ensin villinnyt sitä lähtöalueen vieressä. Oikein hyvällä vauhdilla sitten lähti, ja koko radan vauhti myös pysyi aika kivasti yllä. Myös puomin ja keinun meni tosi reippaasti, tosin tästä tuli sitten toisella radalla ongelma. Ansa vissiin ei taas erottanut keinua puomista, ja meni vähän turhankin vauhdilla, jolloin keinu tömpsähti lattiaan vähän liian kovasti. Toisella radalla Ansa sitten arasteli sekä keinua että puomia. :/ Ekalla radalla ainoa virhe tuli kepeillä, joiden alku oli aivan ihme haahuilua (treeneissä kepit menee nykyään tosi hyvin alusta loppuun), ja vilkaisu lähellä seisoneeseen tuomariin aiheutti sitten väärään väliin menemisen. Sain hyvin korjattua, mutta hetkihän tähän kului, ja yliaikaa tuli kaksi sekuntia. Mutta voidaan siis jossitella, että JOS olis kepit menny hyvin, olis päästy ihanneajassa maaliin. ;)

Eka rata

Toisella radalla ei tullutkaan virheitä, mutta vauhti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin ekalla radalla, ja kontaktien himmailu sinetöi reilun yliajan (7 s). Molemmilla radoilla sijoituttiin kuitenkin kolmanneksi (paimenkoirien sankasta joukosta!). Vain voittajat saivat nollan, ja suurimmalle osalle tuli hylky. Radat olivat kuin Ansalle tehtyjä; suoria juoksupätkiä piisasi, eli saatiin Ansalle kerättyä vauhtia. Tällaiset radat eivät nopeille koirille ole niin kivoja, kun ohjaajat eivät oikein pysy perässä. ;)

Palkinnoksi saatiin mm. lahjakortit, eli seuraaviin kisoihin (4.2.) päästään sitten vähän halvemmalla.

tiistai 10. tammikuuta 2017

Ihkun mysteeri ja kakkajuttuja

Patologi Evirasta soitti eilen. Kertoi, että Ihkun ruumiinavauksessa oli ollut erikoisia löydöksiä. Halusi tietää koska Ihku on viimeksi rokotettu ja millaisella annoksella se oli saanut kortisonia ennen sairastumistaan. Kysyi, voiko tehdä lisätutkimuksena virusmäärityksen. Kuulemma jotkut löydökset viittasivat penikkatautiin. Suolessa oli ollut useita pahoja haavaumia. Tämähän voisi olla kortisonin sivuvaikutus, mutta patologi oli sitä mieltä, että ei ehkä kuitenkaan Ihkun saamilla kortisoniannoksilla? Odotamme mielenkiinnolla lopullisia tuloksia.



Ansan perusmeininki nykyään...

Ansa yllätti, eikä kovin iloisesti. Eilen kun oltiin takapihalla ulkoilemassa, huomasin, että Ansa mutustelee jotain pihan nurkassa. Joo, OMAA KAKKAANSA. Argh!! Ansahan söi omaa kakkaansa pentuna, mutta sitten vaihtoi Armi-russelin tuotoksiin. Kun Armin kakkaa ei enää ollut saatavilla, ei muu onneksi kelvannut. Paitsi sitten kun Ansa sai pentunsa... Sehän on ihan normaalia, että emä syö pentujensa kakat, mutta ei kai nyt enää 3,5 vuotta myöhemmin tarvitsisi kuitenkaan? Eli viime vuosina Ansan on syönyt ainoastaan joidenkin (aikuisten) pentujensa kakkoja. Paitsi nyt sitten jostain syystä itsetehty torttu alkoi maistua??? Argh uudestaan. Elämää labradorin kanssa.