lauantai 31. joulukuuta 2016

Suuri suru katkaisee blogihiljaisuuden

Vielä ehtii tämän vuoden puolella kirjoittaa (sen ainoan kerran) blogiin! Aloin kirjoittaa blogia talon rakentamisesta, ja totesin, että yritetään samalla herättää tätäkin blogia henkiin. Hmm, huono sanavalinta tuo äskeinen.

Nimittäin tämän postauksen tärkein aihe on se, että meidän Ihku Ihanainen kuoli 2. joulukuuta sairastuttuaan äkillisesti kahta päivää aiemmin. Heräsin 30.11. aamuyöllä Ihkun oksentaessa ja valvoin sen kanssa aamuun asti, koska sillä oli maha todella kipeä. Otin sen töihin mukaan, ja siellä se röntgenkuvattiin ja tutkittiin veriarvot, mutta mitään selkeää ei löytynyt. Päivän aikana se sai oireenmukaista hoitoa, mutta koska olin ainoana eläinlääkärinä töissä, minun piti hoitaa omat potilaani. Illalla omistajaeläinlääkärit tulivat (vapaapäivänään) tekemään Ihkulle laparatomian, koska sen tila vain paheni. Leikkauksessa todettiin, että oireiden syynä oli todennäköisesti ollut ns. suolen tuppeuma, joka oli nukutuksen alussa lauennut itsestään (leikkauspöydälle nostettaessa Ihkulta alkoi valua runsaasti ripulia). Huokaisin jo helpotuksesta, mutta valitettavasti tilanne ei ollutkaan ohi. Vein Ihkun tipassa kotiin yöksi ja ihmettelin, kun se ei alkanut toipua nukutuksesta tavalliseen tapaan, makasi vain paikoillaan, välillä päätään nostaen. Jotenkin vain en halunnut ajatella, että jotain oli edelleen pahasti vialla. Valvoin yön Ihkun vierellä, ja aamulla aikaisin laitoin viestiä pomoille. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että Ihku tarvitsisi nyt tehokkaampaa hoitoa kuin meidän klinikalla voidaan antaa. Sain sovittua kollegaystävän kanssa, että voin viedä Ihkun Yliopistolliseen Eläinsairaalaan Helsinkiin.

Ajomatka Helsinkiin sujui synkissä ajatuksissa. Ihku makasi tipassa takakontissa, enkä voinut edes tietää onko se enää elossa, kun avaan takaluukun YES:in pihassa. Eläinsairaalassa Ihku kannettiin toimenpidehuoneeseen ja sitä alettiin heti tutkia ja hoitaa kaikin mahdollisin keinoin. Olin todella vaikuttunut sen saamasta hoidosta ja helpottunut, että se oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Ihkun vatsaontelo ultrattiin, ja sen suolistossa todettiin ns. shokkisuoli. Veriarvot olivat usealta kantilta todella huonot, Ihku oli kuivunut ja shokissa, ja sille annettiin fifty-fifty -mahdollisuus selvitä. Se sai monenlaisia nesteitä, plasmaa ja lääkkeitä, joista en ollut ikinä edes kuullut. Se vietiin teho-osastolle, jossa sitä tarkkailtiin koko ajan, ja jatkuvasti otettiin uusia näytteitä. Ystäväni järjesti minulle lounasta ja nukkumapaikan, että sain levättyä ennen kuin lähdin ajamaan kotiin. Vaikka ennuste oli edelleen huono, ajelin kotiin hyvillä mielin, koska tiesin, että Ihku oli parhaassa hoidossa, mitä tässä maassa saa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitti kahdelta iltapäivällä kertoakseen, että Ihku oli parempi. Se oli käynyt ulkona (autettuna tosin) pissalla ja jaksoi pitää jo päätäkin pystyssä. Häntää ei kuitenkaan vielä ollut heiluttanut. Juteltiin sitten jatkoista; sanoin, että kaiken hoidon saa antaa ja pitää sitä teho-osastolla niin kauan kuin on tarvis. Oli jo puhetta, että jos kaikki menee hyvin, voisi parin päivän sisällä päästä kotiin. Ennuste toki oli edelleen epävarma, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.

Sitten kahden tunnin päästä puhelin soi. Näin, että numero oli YES:iltä ja tiesin, että tämä ei tarkoita mitään hyvää. Kun soittava eläinlääkäri esitteli itsensä, kuulin jo hänen äänestään mikä on soiton syy. Täysin typertyneenä kuuntelin nuo sanat: "Olen todella pahoillani, mutta Ihku kuoli äsken.". Ihkulle oli tullut akuutti hengitysvaikeus ja se oli kouristanut ja mennyt tajuttomaksi. Paikalla oli kolme eläinlääkäriä (vuoronvaihto juuri menossa), jotka olivat aloittaneet elvytyksen välittömästi. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat jossittelun ja itsesyyttelyn merkeissä. Kelasin päässäni yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuorokautta, jolloin Ihku oli minun hoidossani, enkä tajunnut miten vakavasti se oli sairas. Toki mukana oli huonoa onneakin, mutta itsesyytökset olivat aika musertavat. Ystäviltä ja kollegoilta saadun vertaistuen avulla sain kuitenkin jonkin ajan päästä annettua itselleni anteeksi, ja henkinen toipuminen on sen jälkeen ollut helpompaa.

Ainahan koiran menettäminen on kauheaa, mutta tuntuu vain erityisen väärältä, että tuollainen elämäniloa pursuava 2,5-vuotias pieni labradori ottaa ja kuolee yhtäkkiä. Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Ihku lähetettiin patologille tutkittavaksi, ja odotan tuloksia saapuvaksi viikon sisällä. Toivon, että tutkimuksista selviää asioita, jotka ovat mietityttäneet minua. Akuuttia mahavaivaa ennen Ihkulla oli jotain vialla, mutta en tiedä mitä. Siltä oli pari viikkoa aiemmin löydetty korvatulehdus ja jumissa olleet selkälihakset, mutta mielestäni ne eivät selittäneet sen epämääräisiä oireita (esim. haluttomuus agilityssa). Korvatulehduksen takia Ihkulle oli aloitettu suun kautta kortisoni, ja epäilen, että silläkin saattoi olla joku osuus sairastumiseen.

Ihkun tuhkat tulivat viikko sen kuoleman jälkeen. Jouduin hakemaan tuhkat kauppakeskuksen pakettiautomaatista, mikä oli jotenkin absurdia. Paketti odottaa eteisen kaapin ylähyllyllä sitä päivää, kun pystyn sirottelemaan tuhkat Ihkun lempimetsään.

Ansa on muuttunut jonkin verran Ihkun kuoleman jälkeen. Se päätti Ihkun sairastamisyönä, että tästä lähtien sen sopii nukkua sohvalla (meillä eivät koirat ole ikinä saaneet tulla sohvalle). Tämä oikeus on sille nyt myönnetty, ja viime viikot se onkin enimmäkseen viettänyt siellä. En tiedä onko se vähän masentunut, ja siksi vain makailee siellä, vai onko se vain niin onnellinen tästä uudesta edustaan, että ei halua viettää aikaansa missään muualla...


Tämän reilun vuoden aikana on toki paljon muutakin tapahtunut, mutta olkoon tämä postaus nyt Ihkulle omistettu. Ystäväni Ainon sanoin: "Kaikessa rasittavuudessasi olit elämäniloisin koira, jonka tunsimme."

Viimeinen kuva Ihkusta ennen sen sairastumista (28.11.)