Ansan sairasloma ja loppusanat Ihkun kuolemasta

Pari viikkoa sitten Ansa käveli jotenkin vaisusti agilitytreeneihin (meillä kun ihanasti on vartin kävelymatka hallille). Luulin, että aristeli hiekoitussepeliä, mutta normaalia tahmeampaa oli meno radallakin, vaikka esteet oli tosi matalat. Siinä tauolla jotenkin puolivahingossa tunnustelin sen selkää, ja kas, sehän aristi! Ajattelin sitten, että jos vielä joku pikkuruinen radanpätkä ilman hyppyjä tms. tehtäisiin, mutta kyllä näytti jo liike niin kummalta, että päätettiin jättää treenit siihen.

Kotona aloitin Ansalle tulehduskipulääkkeen, eikä se parin päivän päästä enää selkää aristanut. Oli sitten siinä sopiva kolo työpäivässä, joten otin Ansan mukaan, nukutin, kuvasin selän ja putsasin ja kuvasin hampaatkin. Selän lievä spondyloosi (rintarangassa, todettu pari vuotta sitten) ei ollut edennyt, eikä meidän ortopedin mielestä mitään muutakaan erityistä selkäkuvista löytynyt. "Vie se hierojalle!", kuului käsky. Niinpä... Täytyy tunnustaa, että häpeällisen harvoin on tullut koiria käytettyä hierojalla.

Kävi sitten säkä, ja sain pika-ajan Karhuniemen Kirsille, jota ortopedimme aina suosittelee. Kirsi kiinnitti heti huomiota Ansan oikean takajalan sisäänpäin astuvaan askeleeseen, ja kerroin, että sitä on ihmetelty ennenkin. Lisätutkimuksissa Ansan syvät tukilihakset todettiin heikoiksi (huoh, kelläpä ei näin olisi...), kun taas ihan vääriä pinnallisia selkälihaksia se oli kasvatellut tuekseen. Vähän vino oli koko koiraparka. Ansa kiltisti makasi käsittelyn ajan, vaikka välillä taisi tuntua vähän inhottavalta. Varmistaakseni jatkossa koirani paremman lihashuollon ostin samantien Ansalle kymmenen kerran kortin hierontaan. Ensi viikolla sitten taas.

Viikko käskettiin vielä pitää lomaa agilitysta, joten viime viikonlopun treenit piti myydä. Jumppaohjeitahan ei juuri kukaan jaksa toteuttaa, joten Kirsi neuvoi käyttämään Ansaa "fysioterapeuttisilla kävelyillä" (itse keksimäni nimitys) metsässä. Tämä tarkoittaa rämpimistä umpimetsässä hihnassa! Tällöin koira (ja omistaja) joutuu keskittymään jalkojensa asetteluun ja nosteluun, jolloin syvät lihakset aktivoituvat. Kyllä oli Ansa ihmeissään, kun tarvottiin tutussa metsässä, emäntä roikkui hihnan päässä, eikä päästänyt yhtään juoksuaskelia edes ottamaan!

Äitini kehui, että Ansa oli tällä viikolla normaalia innokkaammin leikkinyt Upin kanssa pihalla, eli jospa se onkin jo pidempään ollut vähän kipeä, ja nyt kun tuntuu paremmalta, maistuu leikkiminenkin. Ehkä saadaan vähän vauhtia sinne agilityradallekin? Toivossa on hyvä elää.

Oman elämänsä kuningatar.

Ihkun sairastuminen ja kuolema jäi loppujen lopuksi osin mysteeriksi, mutta patologin lausunnon ansiosta sain kuitenkin unohtaa itsesyytökset. Ohutsuolen limakalvon kuolioituminen ja haavautuminen pieneltä matkalta syystä X olisi ollut lähes mahdotonta diagnosoida elävältä koiralta.  Penikkatauti ongelman taustalla ei ollut, eikä kukaan ole keksinyt mistä moinen vaiva olisi voinut saada alkunsa.

Sydänvika oli toinen ihmetyksen aihe. Useampi taho kertoi, että Evirasta tulee kummallisen usein diagnoosiksi dilatoiva kardiomyopatia, vaikka koiraa hoitaneet eläinlääkärit eivät siihen viittaavia löydöksiä ole todenneet. Ihkun tapauksessa kuitenkin sydämen vasen puoli todettiin enemmän laajentuneeksi, mikä taas viittaisi siihen, että kyseessä ihan oikeasti olisi voinut olla kardiomyopatia. Solutasolla muutoksia ei kuitenkaan ollut, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ihkun sydän oli kuunneltu pari viikkoa ennen akuuttia sairastumista, eikä siinä silloin todettu mitään epäilyttävää. Parin päivän sairastaminenkaan ei pitäisi pystyä sydänvikaa aiheuttamaan. Ihkun kuoleman sydämen pettäminen aiheutti, mutta varsinaisen sydänvian olemassaolo jäi kuitenkin hieman epäilyttämään. Pari Ihkun sisarusta kävi sydänultrassa, kun patologi oli epäillyt, että ongelmalla voisi olla geneettinen tausta. Sisaruksilla oli onneksi kaikki ok.

Oma loppupäätelmäni on siis tämä: Ihkulla oli kauhean huono onni, kun se sairastui outoon suolikuoliosairauteen. Se sai kuitenkin (lopuksi) Suomen parasta hoitoa, eli jossiteltavaa ei siltä osin jäänyt. Olen ikityytyväinen, että päätin viedä sen Yliopistolliseen Eläinsairaalaan, eikä minun tarvitse  miettiä, olisiko vielä jotain ollut tehtävissä.

Elämä jatkuu yhden koiran kanssa. Aina välillä pysähdyn ihmettelemään, että onko Ihku todellakin kuollut. Jokin osa minusta ei sitä vieläkään pysty ymmärtämään. Ihku olisi täyttänyt reilun kuukauden kuluttua vasta kolme vuotta. On se vaan niin väärin.

Tällaisena Ihku tullaan muistamaan.

Reippaasti keppejä ihmetellen

Oltiin taas Ylökk:n kisoissa tuossa naapurissa. Ansalla oli ihanasti vauhti päällä (ekalla radalla vain 0,5 s yliaikaa), mutta MIKÄ IHME NIISSÄ KEPEISSÄ ON? Treeneissä Ansa menee kepit hyvällä rytmillä alusta asti, mutta kisoissa... Ihan sama kuin viimeksi, menee ekasta välistä läpi ja sitten on kuin ei olis ikinä keppejä nähnytkään. Loppu sitten ihan ok. Toinen rata oli tosi hankala (vaikein ykkösluokan rata, minkä olen nähnyt), ja rengas oli putken jälkeen ennen A-estettä. Tosi moni koira juoksi renkaan ohi, kun ei nähnyt sitä! Myös Ansa. Tällä radalla mineissä ja medeissä ei tullut yhtään hyväksyttyä tulosta! Makseissa oli muutama tulos, mutta ei yhtään nollaa.

En saanut videolinkkiä toimimaan, joten laitan vain Outi Puhakan ottaman kuvan kisoista. Ansa vauhdilla, ohjaaja ilmeellä. ;)

Vastauksia Ihkun mysteeriin

Ihkun ruumiinavaustulokset tulivat viimein. Diagnoosina oli sydänvika (dilatoiva kardiomyopatia) ja ohutsuolen limakalvon kuolioituminen. Em. sydänvika ei todellakaan ole mikään tyypillinen nuoren labradorin sairaus, ja suolen kuolioituminen on patologin mukaan harvinainen löydös, eikä siihen avauksessa löydetty syytä. Outoja juttuja siis. Pohditaan nyt vielä kyllä tätä sydänvikajuttua tuntemieni sydäneläinlääkäreiden kanssa, eli siis sitä, että voisiko kuitenkin olla seurausta muusta sairastamisesta.

Joka tapauksessa, erikoisia löydöksiä, niin kuin patologi aiemmin sanoikin. Eipä tullut mieleenikään tuollaiset sairaudet Ihkun ollessa kipeä. Eikä varmaan kenellekään muullekaan tullut. Lienee aika jättää itsesyytökset lopullisesti pois mielestä.

Kirjoitan ehkä myöhemmin enemmän pohdintaa asian tiimoilta, kun olen ensin jutellut erinäisten tahojen kanssa.

Melkein nolla taas...

Oltiin Ansan kanssa agilitykisoissa pitkästä aikaa. Sangen kätevää, kun kisahalli oli kolmen minuutin ajomatkan päässä, meidän treenihallin vieressä!

Tavallaanhan meni ihan hyvin. Ekaa kertaa kokeilin lähteä yhtäaikaa Ansan kanssa, kun olin ensin villinnyt sitä lähtöalueen vieressä. Oikein hyvällä vauhdilla sitten lähti, ja koko radan vauhti myös pysyi aika kivasti yllä. Myös puomin ja keinun meni tosi reippaasti, tosin tästä tuli sitten toisella radalla ongelma. Ansa vissiin ei taas erottanut keinua puomista, ja meni vähän turhankin vauhdilla, jolloin keinu tömpsähti lattiaan vähän liian kovasti. Toisella radalla Ansa sitten arasteli sekä keinua että puomia. :/ Ekalla radalla ainoa virhe tuli kepeillä, joiden alku oli aivan ihme haahuilua (treeneissä kepit menee nykyään tosi hyvin alusta loppuun), ja vilkaisu lähellä seisoneeseen tuomariin aiheutti sitten väärään väliin menemisen. Sain hyvin korjattua, mutta hetkihän tähän kului, ja yliaikaa tuli kaksi sekuntia. Mutta voidaan siis jossitella, että JOS olis kepit menny hyvin, olis päästy ihanneajassa maaliin. ;)

Eka rata

Toisella radalla ei tullutkaan virheitä, mutta vauhti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin ekalla radalla, ja kontaktien himmailu sinetöi reilun yliajan (7 s). Molemmilla radoilla sijoituttiin kuitenkin kolmanneksi (paimenkoirien sankasta joukosta!). Vain voittajat saivat nollan, ja suurimmalle osalle tuli hylky. Radat olivat kuin Ansalle tehtyjä; suoria juoksupätkiä piisasi, eli saatiin Ansalle kerättyä vauhtia. Tällaiset radat eivät nopeille koirille ole niin kivoja, kun ohjaajat eivät oikein pysy perässä. ;)

Palkinnoksi saatiin mm. lahjakortit, eli seuraaviin kisoihin (4.2.) päästään sitten vähän halvemmalla.

Ihkun mysteeri ja kakkajuttuja

Patologi Evirasta soitti eilen. Kertoi, että Ihkun ruumiinavauksessa oli ollut erikoisia löydöksiä. Halusi tietää koska Ihku on viimeksi rokotettu ja millaisella annoksella se oli saanut kortisonia ennen sairastumistaan. Kysyi, voiko tehdä lisätutkimuksena virusmäärityksen. Kuulemma jotkut löydökset viittasivat penikkatautiin. Suolessa oli ollut useita pahoja haavaumia. Tämähän voisi olla kortisonin sivuvaikutus, mutta patologi oli sitä mieltä, että ei ehkä kuitenkaan Ihkun saamilla kortisoniannoksilla? Odotamme mielenkiinnolla lopullisia tuloksia.

Ansan perusmeininki nykyään...

Ansa yllätti, eikä kovin iloisesti. Eilen kun oltiin takapihalla ulkoilemassa, huomasin, että Ansa mutustelee jotain pihan nurkassa. Joo, OMAA KAKKAANSA. Argh!! Ansahan söi omaa kakkaansa pentuna, mutta sitten vaihtoi Armi-russelin tuotoksiin. Kun Armin kakkaa ei enää ollut saatavilla, ei muu onneksi kelvannut. Paitsi sitten kun Ansa sai pentunsa... Sehän on ihan normaalia, että emä syö pentujensa kakat, mutta ei kai nyt enää 3,5 vuotta myöhemmin tarvitsisi kuitenkaan? Eli viime vuosina Ansan on syönyt ainoastaan joidenkin (aikuisten) pentujensa kakkoja. Paitsi nyt sitten jostain syystä itsetehty torttu alkoi maistua??? Argh uudestaan. Elämää labradorin kanssa.

Muita kuulumisia viime vuodelta

Yritetään aloittaa uusi vuosi reippaasti muistelemalla viime vuoden iloisempia tapahtumia.

Hienointa oli tietenkin se, että Melkoisen kennel sai ensimmäisen valionsa! Eikä vain "pelkän" valion, vaan kolminkertaisen valion. Melkoisen Super Salmiakki eli Reino jäljesti itsensä Suomen, Ruotsin ja Norjan (ja siten Pohjoismaiden) jälkivalioksi! Reinon omistaja Päivi todellakin innostui tästä lajista, niinkuin koiransakin. :) Päivi on puuhastellut muutakin Reinon kanssa, mm. PK-puolella, eli saa nähdä onko tulossa tuloksia muissakin lajeissa.

Reino kansikuvapoikana

Täytyihän sitä valioitumista juhliakin! ;) Tässä vaiheessa Reino oli vasta kahden maan valio.

Ansan kanssa aloitettiin keväällä kilpaileminen agilityssa. Ansa on niin kovin kiltti ja menee kyllä sinne minne käsketään, mutta vauhtia kaivattaisiin vähän lisää. Varsinkin kontakteilla tulee niitä ylimääräisiä sekunteja (puomi ja keinu jännittävät joskus edelleen), mutta voisi sitä juoksuvauhtiakin hieman lisätä. Harvemmin kai ohjaaja juoksee koiraa lujempaa agilityradalla...

Tässähän Ansalla on ihan hyvin vauhtia. Kuva: Sirpa Saari

Yksi LUVA Ansalle saatiin, hyppyradalta toki, kun ei ollut niitä kontaktiesteitä hidasteina. Pari todella harmittavaa yliaikanollaa tuli myös. Agirodussa kesäkuussa oli yhden tuomarin radoilla tosi kiltit ihanneajat, joihin Ansa pääsikin, mutta tietysti juuri noilta radoilta tuli ne vitoset. Niilläkin kuitenkin sijoituttiin hyvin (3. ja 4.), koska nollia ei siellä paljon näkynyt.

Agirodussa oltiin myös Labradorikerhon joukkueessa, sekä Ansan että Ihkun kanssa. Menestys ei ollut huima, mutta tosi kiva oli tavata muita agilitylabradoreja, koska täälläpäin en ole moisiin törmännyt.

Ansa agirodussa

Ihkun kanssa käytiin muutamissa epiksissä, joissa yleensä osallistuttiin medi-luokkaan, koska Ihkua ajoittain hirvitti korkeat esteet. Tämän takia ei virallisiin kisoihin asti ikinä sen kanssa päästy.

Ihku liitää

Ansan pennuilla on mennyt ihan mukavasti, tai ei ainakaan kasvattajatädin korviin ole kantautunut mitään ihmeempiä ongelmia. Terveinäkin ovat pääasiassa pysyneet, mitä nyt jotain korvien eritystä muutamalla. Upilla on pari hot spotia ollut. Pulmalla ei tietääkseni enää ole kohtauksia ollut. 

Luonnollisestikin Ihkun kuoleman jälkeen on mielessä käynyt pennun hankinta. Ei nyt ihan just, mutta ehkäpä kesällä, jos sopiva tulee vastaan. Ongelmana taas on, että mistä löytyisi sopiva, kun ei saisi olla ihan näyttis eikä myöskään ihan kovin käyttis. Nyt kun agility on valikoitunut mun lemppariharrastukseksi, ei tietenkään ole mitään järkeä edes harkita raskasta ja/tai lyhytjalkaista näyttelylinjaista. Toisaalta taas haluan, että koirani kuitenkin muistuttaa hyvinkin paljon labradoria, eli ihan vinttikoiramallinen käyttölinjainen ei oikein miellytä. Katsotaan, jos sopiva jostain löytyisi.

Näiden suunnitelmien myötä tietenkin tulee myös mahdolliseksi se, että Melkoisia pentuja sittenkin saataisiin aikaiseksi lähivuosien aikana. Toki voi käydä niin, että seuraavakaan koirani ei ole jalostukseen sopiva, mutta toivossa on hyvä elää. Ja on mulla vielä toinenkin suunnitelma pentuja koskien, mutta se on vielä niin vaiheessa, että ei siitä nyt enempää. ;)

Suuri suru katkaisee blogihiljaisuuden

Vielä ehtii tämän vuoden puolella kirjoittaa (sen ainoan kerran) blogiin! Aloin kirjoittaa blogia talon rakentamisesta, ja totesin, että yritetään samalla herättää tätäkin blogia henkiin. Hmm, huono sanavalinta tuo äskeinen.

Nimittäin tämän postauksen tärkein aihe on se, että meidän Ihku Ihanainen kuoli 2. joulukuuta sairastuttuaan äkillisesti kahta päivää aiemmin. Heräsin 30.11. aamuyöllä Ihkun oksentaessa ja valvoin sen kanssa aamuun asti, koska sillä oli maha todella kipeä. Otin sen töihin mukaan, ja siellä se röntgenkuvattiin ja tutkittiin veriarvot, mutta mitään selkeää ei löytynyt. Päivän aikana se sai oireenmukaista hoitoa, mutta koska olin ainoana eläinlääkärinä töissä, minun piti hoitaa omat potilaani. Illalla omistajaeläinlääkärit tulivat (vapaapäivänään) tekemään Ihkulle laparatomian, koska sen tila vain paheni. Leikkauksessa todettiin, että oireiden syynä oli todennäköisesti ollut ns. suolen tuppeuma, joka oli nukutuksen alussa lauennut itsestään (leikkauspöydälle nostettaessa Ihkulta alkoi valua runsaasti ripulia). Huokaisin jo helpotuksesta, mutta valitettavasti tilanne ei ollutkaan ohi. Vein Ihkun tipassa kotiin yöksi ja ihmettelin, kun se ei alkanut toipua nukutuksesta tavalliseen tapaan, makasi vain paikoillaan, välillä päätään nostaen. Jotenkin vain en halunnut ajatella, että jotain oli edelleen pahasti vialla. Valvoin yön Ihkun vierellä, ja aamulla aikaisin laitoin viestiä pomoille. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että Ihku tarvitsisi nyt tehokkaampaa hoitoa kuin meidän klinikalla voidaan antaa. Sain sovittua kollegaystävän kanssa, että voin viedä Ihkun Yliopistolliseen Eläinsairaalaan Helsinkiin.

Ajomatka Helsinkiin sujui synkissä ajatuksissa. Ihku makasi tipassa takakontissa, enkä voinut edes tietää onko se enää elossa, kun avaan takaluukun YES:in pihassa. Eläinsairaalassa Ihku kannettiin toimenpidehuoneeseen ja sitä alettiin heti tutkia ja hoitaa kaikin mahdollisin keinoin. Olin todella vaikuttunut sen saamasta hoidosta ja helpottunut, että se oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Ihkun vatsaontelo ultrattiin, ja sen suolistossa todettiin ns. shokkisuoli. Veriarvot olivat usealta kantilta todella huonot, Ihku oli kuivunut ja shokissa, ja sille annettiin fifty-fifty -mahdollisuus selvitä. Se sai monenlaisia nesteitä, plasmaa ja lääkkeitä, joista en ollut ikinä edes kuullut. Se vietiin teho-osastolle, jossa sitä tarkkailtiin koko ajan, ja jatkuvasti otettiin uusia näytteitä. Ystäväni järjesti minulle lounasta ja nukkumapaikan, että sain levättyä ennen kuin lähdin ajamaan kotiin. Vaikka ennuste oli edelleen huono, ajelin kotiin hyvillä mielin, koska tiesin, että Ihku oli parhaassa hoidossa, mitä tässä maassa saa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitti kahdelta iltapäivällä kertoakseen, että Ihku oli parempi. Se oli käynyt ulkona (autettuna tosin) pissalla ja jaksoi pitää jo päätäkin pystyssä. Häntää ei kuitenkaan vielä ollut heiluttanut. Juteltiin sitten jatkoista; sanoin, että kaiken hoidon saa antaa ja pitää sitä teho-osastolla niin kauan kuin on tarvis. Oli jo puhetta, että jos kaikki menee hyvin, voisi parin päivän sisällä päästä kotiin. Ennuste toki oli edelleen epävarma, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.

Sitten kahden tunnin päästä puhelin soi. Näin, että numero oli YES:iltä ja tiesin, että tämä ei tarkoita mitään hyvää. Kun soittava eläinlääkäri esitteli itsensä, kuulin jo hänen äänestään mikä on soiton syy. Täysin typertyneenä kuuntelin nuo sanat: "Olen todella pahoillani, mutta Ihku kuoli äsken.". Ihkulle oli tullut akuutti hengitysvaikeus ja se oli kouristanut ja mennyt tajuttomaksi. Paikalla oli kolme eläinlääkäriä (vuoronvaihto juuri menossa), jotka olivat aloittaneet elvytyksen välittömästi. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat jossittelun ja itsesyyttelyn merkeissä. Kelasin päässäni yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuorokautta, jolloin Ihku oli minun hoidossani, enkä tajunnut miten vakavasti se oli sairas. Toki mukana oli huonoa onneakin, mutta itsesyytökset olivat aika musertavat. Ystäviltä ja kollegoilta saadun vertaistuen avulla sain kuitenkin jonkin ajan päästä annettua itselleni anteeksi, ja henkinen toipuminen on sen jälkeen ollut helpompaa.

Ainahan koiran menettäminen on kauheaa, mutta tuntuu vain erityisen väärältä, että tuollainen elämäniloa pursuava 2,5-vuotias pieni labradori ottaa ja kuolee yhtäkkiä. Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Ihku lähetettiin patologille tutkittavaksi, ja odotan tuloksia saapuvaksi viikon sisällä. Toivon, että tutkimuksista selviää asioita, jotka ovat mietityttäneet minua. Akuuttia mahavaivaa ennen Ihkulla oli jotain vialla, mutta en tiedä mitä. Siltä oli pari viikkoa aiemmin löydetty korvatulehdus ja jumissa olleet selkälihakset, mutta mielestäni ne eivät selittäneet sen epämääräisiä oireita (esim. haluttomuus agilityssa). Korvatulehduksen takia Ihkulle oli aloitettu suun kautta kortisoni, ja epäilen, että silläkin saattoi olla joku osuus sairastumiseen.

Ihkun tuhkat tulivat viikko sen kuoleman jälkeen. Jouduin hakemaan tuhkat kauppakeskuksen pakettiautomaatista, mikä oli jotenkin absurdia. Paketti odottaa eteisen kaapin ylähyllyllä sitä päivää, kun pystyn sirottelemaan tuhkat Ihkun lempimetsään.

Ansa on muuttunut jonkin verran Ihkun kuoleman jälkeen. Se päätti Ihkun sairastamisyönä, että tästä lähtien sen sopii nukkua sohvalla (meillä eivät koirat ole ikinä saaneet tulla sohvalle). Tämä oikeus on sille nyt myönnetty, ja viime viikot se onkin enimmäkseen viettänyt siellä. En tiedä onko se vähän masentunut, ja siksi vain makailee siellä, vai onko se vain niin onnellinen tästä uudesta edustaan, että ei halua viettää aikaansa missään muualla...


Tämän reilun vuoden aikana on toki paljon muutakin tapahtunut, mutta olkoon tämä postaus nyt Ihkulle omistettu. Ystäväni Ainon sanoin: "Kaikessa rasittavuudessasi olit elämäniloisin koira, jonka tunsimme."

Viimeinen kuva Ihkusta ennen sen sairastumista (28.11.)