Rauhallista rally-elämää ja selkävaivoja taas

Kun agility piti jättää pois, aloitti Ansa "sairaseläkeharrastuksena" rally-tokon. Siinä kun ei nimestä poiketen tarvitse erityisemmin kirmailla tai hypellä. Vähän niinkuin suhteilla päästiin/jouduttiin jonkinlaiseen kilpailevien ryhmään, vaikkei kauheasti osatakaan. No, olenhan minä joskus muinoin Armi-russelin kanssa vähän rallaillut, ja Ansahan toki periaatteessa hallitsee tokon alokasluokan liikkeet. Tällä yhdistelmällä pääsee jo aika pitkälle rally-tokon maailmassa. 

Ansa oli aluksi ihmeissään, kun mentiin hallilla "väärälle puolelle" (eikä sinne agilitykentälle). Jännittikin vähän, vaikka ollaanhan me siellä oltu ennenkin, pari vuotta sitten tosin viimeksi. Koirakoutsin Kristan johdolla sitten jouduttiin heti ekalla kerralla tekemään rataa(!), vaikkei kaikkia liikkeitä edes osattu... Siinä sivussa pienet paniikkitreenit: "Pyöri! Pyöri!". :D Ihmeen hyvin meni, koska rallyssa saa koiraa ohjata (ainakin alemmissa luokissa) vaikka lähes jatkuvalla käskytyksellä ja käsiliikkeillä sun muilla. Vaikea tällaisen vanhan tokoilijan muistaa ja ymmärtää, ettei tarvikaan liikkua tönkkösuolattuna sillinä käsiliikkeitä varoen!

Ansan elämä on normaalisti melko rauhallista, mutta aina sillon tällöin käydään kultaisten poikakavereiden (Peto ja Hurja) kanssa metsässä juoksentelemassa. No, Ansan selkä ei nyt sitten enää tästä tykkää. Ekan metsäkeikan jälkeen oli vähän jäykemmän oloinen, joten annoin parina päivänä kipulääkettä. Seuraavan kirmailureissun jälkeen ei halunnut hypätä autoon ja kotona oli vaisun oloinen vielä seuraavana päivänäkin, vaikka oli saanut kahdesti kipulääkettä. Vähän kokeilin selkää ja taivutin lonkkia -- ja Ansahan tästä ihan kiljaisi. Sunnuntaikonsultaatio neurologiystävälle Anskulle (on se ihanaa, kun on päteviä ystäviä!), ja Ansa komennettiin täyslevolle pariksi viikoksi ja sille päätettiin aloittaa hermokipulääke. Alustavasti puhuttiin jo selkäleikkauksen mahdollisuudestakin, vaikkei se nyt vielä ajankohtainen liene. Haluan kuitenkin suoda Ansalle parhaan mahdollisen hoidon, eli jos tarve tulee, selkä leikataan. 

Ahdistaa, kun ei ole vuottakaan Ihkun menetyksestä, niin jo on Ansalla ikäviä vaivoja selässä. Olen kuitenkin ajatellut aina, että sen saisin pitää "normivanhaksi" eli ainakin 12-vuotiaaksi, kun kerran se on niin terve aina ollut.

Ansa sairaseläkkeelle

Ansa on käynyt kevään aikana useamman kerran hieronnassa. Kirsin mukaan Ansa vastasi tosi hyvin hoitoon, mm. toispuoleisuus hävisi jo ensimmäisen hierontakerran jälkeen. Metsässä on yritetty käydä rämpimässä sisäisiä tukilihaksia aktivoimassa.

Ensimmäisen hierontakerran jälkeen Ansa meni agilitytreeneissä aivan hurjaa vauhtia. Hetki siinä ehdittiin riemuita, mutta ilo ei kestänyt pitkään. Jo seuraavissa treeneissä oli koira taas kuin täi tervassa. Sitten alkoi nostaa hilseen selkään treeneissä, ja huomasin, että aristaa keskiselän tunnustelua. Kokeiltiin vielä yhdet treenit miniesteillä, mutta hitautta oli erityisesti puomin alastulolla ja kepeilläkin. Ja taas nousi hilse. Normielämässä ei mitään ontumisia tms. huomattu, mutta tokihan Ansa on aika rauhallinen tyyppi kotona. Ansa jäi sairauslomalle, ja aloitettiin tulehduskipulääkekuuri. Vasta parin viikon kuurin jälkeen keskiselän tunnustelusta aiheutunut kipu oli selvästi helpottanut.

Vein Ansan Yliopistolliseen Eläinsairaalaan kurssikaverini Anskun (Anna-Mariam Kiviranta) tutkittavaksi. Ansalle tehtiin perusteellinen neurologinen tutkimus ja sen selkä magneettikuvattiin.

Oikeanpuoleinen välilevy epänormaali ja painaa hieman selkäydinkanavaa.

Tässä osa käyntikertomusta:

NEUROLOGINEN TUTKIMUS
Normaali vireystila ja asento.
Normaali kävely.
Normaalit asentotuntoreaktiot kaikissa jaloissa. Selkäydinrefleksit normaalit.
Panniculus- ja perineaalirefleksit normaalit.
Aivohermotutkimus normaali.
Lievä aristus rintarangan loppuosan tunnustelussa, huonosti toistettavissa. Ei arista selän tai hännän ojennusta tai niskan taivutusta.
Lokalisaatio: mahdollisen kipureaktion perusteella rintarangan loppuosa
LANNERANGAN JA RINTARANGAN LOPPUOSAN MAGNEETTIKUVAUS
Hermojuurten lievä kompressio viimeisen lannenikaman ja ristiluun välissä. Kyseinen välilevy rappeutunut ja pullistuu hieman kohti selkäydinkanavaa, lisäksi ristiluun katon painuminen kohti selkäydinkanavaa.
Selkäytimen intensiteetti vaikuttaa normaalilta, ei selkäytimen kompressiota.
DIAGNOOSI/ONGELMALISTA
Degeneratiivinen lumbosakraalistenoosi.
Aiemmalle rintarangan loppuosan aristuskohdassa ei havaittavissa magneettikuvauksessa muutoksia. 

Hoidoksi Ansalle suositeltiin tasaista liikuntaa, fysioterapiaa tukihoitona, tarvittaessa kipulääke kuurina tai jatkuvana.

Mielenkiintoista on se, että magneettikuvassa nähty epänormaali alue ei kuitenkaan antanut minkäänlaisia oireita tutkimuksessa, enkä aiemminkaan ollut siltä alueelta kipua löytänyt. Keskiselän alue (rintarangan loppuosa), jossa on ollut erittäin selvät kipuoireet, näytti taas täysin normaalilta magneettikuvissa. Edelleenkään ei siis varmasti tiedetä, mistä kipu loppujen lopuksi on lähtöisin. On mahdollista, että takaselän ongelma aiheuttaa esim. jonkinlaista asentovirhettä, joka sitten heijastuisi edemmäksi, mutta tämäkin on vain arvailua.

Tärkeintä kuitenkin on, että tällä hetkellä Ansan tilanne on ihan hyvä, eikä normaalielämässä sillä tunnu olevan kipuja (toki tätä on vaikea sanoa varmasti; labradori kun tuppaa näyttämään aina onnelliselta, vaikka olisikin jotain pientä kremppaa...). Agility on kuitenkin unohdettava, ja mietittävä rauhallisempia harrastuksia. Rallytoko voisi olla Ansan laji. :)

Agilitya (ja sen myötä saamiani ihania kavereita) en kuitenkaan itse halua jättää, joten päätin ottaa käyttöön varakoiran. :D Valittavani oli kolme Ansan pentua: Upi, Peppi ja Pinkki. Pinkki olisi ollut näppärin vaihtoehto, koska se on aiemmin harrastanut lajia omistajansa kanssa ja osaa esteet. Pitkähkö välimatka on kuitenkin ongelma. Peppi sijaitsee lähimpänä ja on pennuista ehkä kaikkein hulluin aktiivisin, joten ajattelin, että se olisi sopiva kandidaatti. Muutaman kerran ollaan nyt treeneissä käyty, ja onhan se hieman erilaista, kun on täysi vasta-alkaja käsissä. Peppi on lisäksi melko stressaava tyyppi, eikä sitä voi treeneissä jättää huomiotta viittä sekuntia pidemmäksi aikaa. Ollaankin siinä tauoilla treenattu kaikenlaista, mm. häkkiin menoa.
Peppi on meillä nyt hoidossa oman perheensä lomamatkan ajan, joten vähän kotioloissakin on yritetty treenailla.

Mamma ja Peppi

Oma agilitykoira sitten varmaan ensi vuonna... Olen nimittäin päättänyt, että tänä vuonna ei pentua meille tule. Tuleva talonrakennusprojekti vie taatusti kaiken liikenevän ajan seuraavan vuoden ajan, eli kyllä se on otettava järki käteen ja siirrettävä pennun hankinta ensi vuodelle. Onpahan tässä sitten aikaa etsiskellä sopivaa.

Ansan sairasloma ja loppusanat Ihkun kuolemasta

Pari viikkoa sitten Ansa käveli jotenkin vaisusti agilitytreeneihin (meillä kun ihanasti on vartin kävelymatka hallille). Luulin, että aristeli hiekoitussepeliä, mutta normaalia tahmeampaa oli meno radallakin, vaikka esteet oli tosi matalat. Siinä tauolla jotenkin puolivahingossa tunnustelin sen selkää, ja kas, sehän aristi! Ajattelin sitten, että jos vielä joku pikkuruinen radanpätkä ilman hyppyjä tms. tehtäisiin, mutta kyllä näytti jo liike niin kummalta, että päätettiin jättää treenit siihen.

Kotona aloitin Ansalle tulehduskipulääkkeen, eikä se parin päivän päästä enää selkää aristanut. Oli sitten siinä sopiva kolo työpäivässä, joten otin Ansan mukaan, nukutin, kuvasin selän ja putsasin ja kuvasin hampaatkin. Selän lievä spondyloosi (rintarangassa, todettu pari vuotta sitten) ei ollut edennyt, eikä meidän ortopedin mielestä mitään muutakaan erityistä selkäkuvista löytynyt. "Vie se hierojalle!", kuului käsky. Niinpä... Täytyy tunnustaa, että häpeällisen harvoin on tullut koiria käytettyä hierojalla.

Kävi sitten säkä, ja sain pika-ajan Karhuniemen Kirsille, jota ortopedimme aina suosittelee. Kirsi kiinnitti heti huomiota Ansan oikean takajalan sisäänpäin astuvaan askeleeseen, ja kerroin, että sitä on ihmetelty ennenkin. Lisätutkimuksissa Ansan syvät tukilihakset todettiin heikoiksi (huoh, kelläpä ei näin olisi...), kun taas ihan vääriä pinnallisia selkälihaksia se oli kasvatellut tuekseen. Vähän vino oli koko koiraparka. Ansa kiltisti makasi käsittelyn ajan, vaikka välillä taisi tuntua vähän inhottavalta. Varmistaakseni jatkossa koirani paremman lihashuollon ostin samantien Ansalle kymmenen kerran kortin hierontaan. Ensi viikolla sitten taas.

Viikko käskettiin vielä pitää lomaa agilitysta, joten viime viikonlopun treenit piti myydä. Jumppaohjeitahan ei juuri kukaan jaksa toteuttaa, joten Kirsi neuvoi käyttämään Ansaa "fysioterapeuttisilla kävelyillä" (itse keksimäni nimitys) metsässä. Tämä tarkoittaa rämpimistä umpimetsässä hihnassa! Tällöin koira (ja omistaja) joutuu keskittymään jalkojensa asetteluun ja nosteluun, jolloin syvät lihakset aktivoituvat. Kyllä oli Ansa ihmeissään, kun tarvottiin tutussa metsässä, emäntä roikkui hihnan päässä, eikä päästänyt yhtään juoksuaskelia edes ottamaan!

Äitini kehui, että Ansa oli tällä viikolla normaalia innokkaammin leikkinyt Upin kanssa pihalla, eli jospa se onkin jo pidempään ollut vähän kipeä, ja nyt kun tuntuu paremmalta, maistuu leikkiminenkin. Ehkä saadaan vähän vauhtia sinne agilityradallekin? Toivossa on hyvä elää.

Oman elämänsä kuningatar.

Ihkun sairastuminen ja kuolema jäi loppujen lopuksi osin mysteeriksi, mutta patologin lausunnon ansiosta sain kuitenkin unohtaa itsesyytökset. Ohutsuolen limakalvon kuolioituminen ja haavautuminen pieneltä matkalta syystä X olisi ollut lähes mahdotonta diagnosoida elävältä koiralta.  Penikkatauti ongelman taustalla ei ollut, eikä kukaan ole keksinyt mistä moinen vaiva olisi voinut saada alkunsa.

Sydänvika oli toinen ihmetyksen aihe. Useampi taho kertoi, että Evirasta tulee kummallisen usein diagnoosiksi dilatoiva kardiomyopatia, vaikka koiraa hoitaneet eläinlääkärit eivät siihen viittaavia löydöksiä ole todenneet. Ihkun tapauksessa kuitenkin sydämen vasen puoli todettiin enemmän laajentuneeksi, mikä taas viittaisi siihen, että kyseessä ihan oikeasti olisi voinut olla kardiomyopatia. Solutasolla muutoksia ei kuitenkaan ollut, vaikka näin olisi pitänyt olla. Ihkun sydän oli kuunneltu pari viikkoa ennen akuuttia sairastumista, eikä siinä silloin todettu mitään epäilyttävää. Parin päivän sairastaminenkaan ei pitäisi pystyä sydänvikaa aiheuttamaan. Ihkun kuoleman sydämen pettäminen aiheutti, mutta varsinaisen sydänvian olemassaolo jäi kuitenkin hieman epäilyttämään. Pari Ihkun sisarusta kävi sydänultrassa, kun patologi oli epäillyt, että ongelmalla voisi olla geneettinen tausta. Sisaruksilla oli onneksi kaikki ok.

Oma loppupäätelmäni on siis tämä: Ihkulla oli kauhean huono onni, kun se sairastui outoon suolikuoliosairauteen. Se sai kuitenkin (lopuksi) Suomen parasta hoitoa, eli jossiteltavaa ei siltä osin jäänyt. Olen ikityytyväinen, että päätin viedä sen Yliopistolliseen Eläinsairaalaan, eikä minun tarvitse  miettiä, olisiko vielä jotain ollut tehtävissä.

Elämä jatkuu yhden koiran kanssa. Aina välillä pysähdyn ihmettelemään, että onko Ihku todellakin kuollut. Jokin osa minusta ei sitä vieläkään pysty ymmärtämään. Ihku olisi täyttänyt reilun kuukauden kuluttua vasta kolme vuotta. On se vaan niin väärin.

Tällaisena Ihku tullaan muistamaan.

Reippaasti keppejä ihmetellen

Oltiin taas Ylökk:n kisoissa tuossa naapurissa. Ansalla oli ihanasti vauhti päällä (ekalla radalla vain 0,5 s yliaikaa), mutta MIKÄ IHME NIISSÄ KEPEISSÄ ON? Treeneissä Ansa menee kepit hyvällä rytmillä alusta asti, mutta kisoissa... Ihan sama kuin viimeksi, menee ekasta välistä läpi ja sitten on kuin ei olis ikinä keppejä nähnytkään. Loppu sitten ihan ok. Toinen rata oli tosi hankala (vaikein ykkösluokan rata, minkä olen nähnyt), ja rengas oli putken jälkeen ennen A-estettä. Tosi moni koira juoksi renkaan ohi, kun ei nähnyt sitä! Myös Ansa. Tällä radalla mineissä ja medeissä ei tullut yhtään hyväksyttyä tulosta! Makseissa oli muutama tulos, mutta ei yhtään nollaa.

En saanut videolinkkiä toimimaan, joten laitan vain Outi Puhakan ottaman kuvan kisoista. Ansa vauhdilla, ohjaaja ilmeellä. ;)

Vastauksia Ihkun mysteeriin

Ihkun ruumiinavaustulokset tulivat viimein. Diagnoosina oli sydänvika (dilatoiva kardiomyopatia) ja ohutsuolen limakalvon kuolioituminen. Em. sydänvika ei todellakaan ole mikään tyypillinen nuoren labradorin sairaus, ja suolen kuolioituminen on patologin mukaan harvinainen löydös, eikä siihen avauksessa löydetty syytä. Outoja juttuja siis. Pohditaan nyt vielä kyllä tätä sydänvikajuttua tuntemieni sydäneläinlääkäreiden kanssa, eli siis sitä, että voisiko kuitenkin olla seurausta muusta sairastamisesta.

Joka tapauksessa, erikoisia löydöksiä, niin kuin patologi aiemmin sanoikin. Eipä tullut mieleenikään tuollaiset sairaudet Ihkun ollessa kipeä. Eikä varmaan kenellekään muullekaan tullut. Lienee aika jättää itsesyytökset lopullisesti pois mielestä.

Kirjoitan ehkä myöhemmin enemmän pohdintaa asian tiimoilta, kun olen ensin jutellut erinäisten tahojen kanssa.

Melkein nolla taas...

Oltiin Ansan kanssa agilitykisoissa pitkästä aikaa. Sangen kätevää, kun kisahalli oli kolmen minuutin ajomatkan päässä, meidän treenihallin vieressä!

Tavallaanhan meni ihan hyvin. Ekaa kertaa kokeilin lähteä yhtäaikaa Ansan kanssa, kun olin ensin villinnyt sitä lähtöalueen vieressä. Oikein hyvällä vauhdilla sitten lähti, ja koko radan vauhti myös pysyi aika kivasti yllä. Myös puomin ja keinun meni tosi reippaasti, tosin tästä tuli sitten toisella radalla ongelma. Ansa vissiin ei taas erottanut keinua puomista, ja meni vähän turhankin vauhdilla, jolloin keinu tömpsähti lattiaan vähän liian kovasti. Toisella radalla Ansa sitten arasteli sekä keinua että puomia. :/ Ekalla radalla ainoa virhe tuli kepeillä, joiden alku oli aivan ihme haahuilua (treeneissä kepit menee nykyään tosi hyvin alusta loppuun), ja vilkaisu lähellä seisoneeseen tuomariin aiheutti sitten väärään väliin menemisen. Sain hyvin korjattua, mutta hetkihän tähän kului, ja yliaikaa tuli kaksi sekuntia. Mutta voidaan siis jossitella, että JOS olis kepit menny hyvin, olis päästy ihanneajassa maaliin. ;)

Eka rata

Toisella radalla ei tullutkaan virheitä, mutta vauhti ei ollut ihan yhtä hyvä kuin ekalla radalla, ja kontaktien himmailu sinetöi reilun yliajan (7 s). Molemmilla radoilla sijoituttiin kuitenkin kolmanneksi (paimenkoirien sankasta joukosta!). Vain voittajat saivat nollan, ja suurimmalle osalle tuli hylky. Radat olivat kuin Ansalle tehtyjä; suoria juoksupätkiä piisasi, eli saatiin Ansalle kerättyä vauhtia. Tällaiset radat eivät nopeille koirille ole niin kivoja, kun ohjaajat eivät oikein pysy perässä. ;)

Palkinnoksi saatiin mm. lahjakortit, eli seuraaviin kisoihin (4.2.) päästään sitten vähän halvemmalla.

Ihkun mysteeri ja kakkajuttuja

Patologi Evirasta soitti eilen. Kertoi, että Ihkun ruumiinavauksessa oli ollut erikoisia löydöksiä. Halusi tietää koska Ihku on viimeksi rokotettu ja millaisella annoksella se oli saanut kortisonia ennen sairastumistaan. Kysyi, voiko tehdä lisätutkimuksena virusmäärityksen. Kuulemma jotkut löydökset viittasivat penikkatautiin. Suolessa oli ollut useita pahoja haavaumia. Tämähän voisi olla kortisonin sivuvaikutus, mutta patologi oli sitä mieltä, että ei ehkä kuitenkaan Ihkun saamilla kortisoniannoksilla? Odotamme mielenkiinnolla lopullisia tuloksia.

Ansan perusmeininki nykyään...

Ansa yllätti, eikä kovin iloisesti. Eilen kun oltiin takapihalla ulkoilemassa, huomasin, että Ansa mutustelee jotain pihan nurkassa. Joo, OMAA KAKKAANSA. Argh!! Ansahan söi omaa kakkaansa pentuna, mutta sitten vaihtoi Armi-russelin tuotoksiin. Kun Armin kakkaa ei enää ollut saatavilla, ei muu onneksi kelvannut. Paitsi sitten kun Ansa sai pentunsa... Sehän on ihan normaalia, että emä syö pentujensa kakat, mutta ei kai nyt enää 3,5 vuotta myöhemmin tarvitsisi kuitenkaan? Eli viime vuosina Ansan on syönyt ainoastaan joidenkin (aikuisten) pentujensa kakkoja. Paitsi nyt sitten jostain syystä itsetehty torttu alkoi maistua??? Argh uudestaan. Elämää labradorin kanssa.

Muita kuulumisia viime vuodelta

Yritetään aloittaa uusi vuosi reippaasti muistelemalla viime vuoden iloisempia tapahtumia.

Hienointa oli tietenkin se, että Melkoisen kennel sai ensimmäisen valionsa! Eikä vain "pelkän" valion, vaan kolminkertaisen valion. Melkoisen Super Salmiakki eli Reino jäljesti itsensä Suomen, Ruotsin ja Norjan (ja siten Pohjoismaiden) jälkivalioksi! Reinon omistaja Päivi todellakin innostui tästä lajista, niinkuin koiransakin. :) Päivi on puuhastellut muutakin Reinon kanssa, mm. PK-puolella, eli saa nähdä onko tulossa tuloksia muissakin lajeissa.

Reino kansikuvapoikana

Täytyihän sitä valioitumista juhliakin! ;) Tässä vaiheessa Reino oli vasta kahden maan valio.

Ansan kanssa aloitettiin keväällä kilpaileminen agilityssa. Ansa on niin kovin kiltti ja menee kyllä sinne minne käsketään, mutta vauhtia kaivattaisiin vähän lisää. Varsinkin kontakteilla tulee niitä ylimääräisiä sekunteja (puomi ja keinu jännittävät joskus edelleen), mutta voisi sitä juoksuvauhtiakin hieman lisätä. Harvemmin kai ohjaaja juoksee koiraa lujempaa agilityradalla...

Tässähän Ansalla on ihan hyvin vauhtia. Kuva: Sirpa Saari

Yksi LUVA Ansalle saatiin, hyppyradalta toki, kun ei ollut niitä kontaktiesteitä hidasteina. Pari todella harmittavaa yliaikanollaa tuli myös. Agirodussa kesäkuussa oli yhden tuomarin radoilla tosi kiltit ihanneajat, joihin Ansa pääsikin, mutta tietysti juuri noilta radoilta tuli ne vitoset. Niilläkin kuitenkin sijoituttiin hyvin (3. ja 4.), koska nollia ei siellä paljon näkynyt.

Agirodussa oltiin myös Labradorikerhon joukkueessa, sekä Ansan että Ihkun kanssa. Menestys ei ollut huima, mutta tosi kiva oli tavata muita agilitylabradoreja, koska täälläpäin en ole moisiin törmännyt.

Ansa agirodussa

Ihkun kanssa käytiin muutamissa epiksissä, joissa yleensä osallistuttiin medi-luokkaan, koska Ihkua ajoittain hirvitti korkeat esteet. Tämän takia ei virallisiin kisoihin asti ikinä sen kanssa päästy.

Ihku liitää

Ansan pennuilla on mennyt ihan mukavasti, tai ei ainakaan kasvattajatädin korviin ole kantautunut mitään ihmeempiä ongelmia. Terveinäkin ovat pääasiassa pysyneet, mitä nyt jotain korvien eritystä muutamalla. Upilla on pari hot spotia ollut. Pulmalla ei tietääkseni enää ole kohtauksia ollut. 

Luonnollisestikin Ihkun kuoleman jälkeen on mielessä käynyt pennun hankinta. Ei nyt ihan just, mutta ehkäpä kesällä, jos sopiva tulee vastaan. Ongelmana taas on, että mistä löytyisi sopiva, kun ei saisi olla ihan näyttis eikä myöskään ihan kovin käyttis. Nyt kun agility on valikoitunut mun lemppariharrastukseksi, ei tietenkään ole mitään järkeä edes harkita raskasta ja/tai lyhytjalkaista näyttelylinjaista. Toisaalta taas haluan, että koirani kuitenkin muistuttaa hyvinkin paljon labradoria, eli ihan vinttikoiramallinen käyttölinjainen ei oikein miellytä. Katsotaan, jos sopiva jostain löytyisi.

Näiden suunnitelmien myötä tietenkin tulee myös mahdolliseksi se, että Melkoisia pentuja sittenkin saataisiin aikaiseksi lähivuosien aikana. Toki voi käydä niin, että seuraavakaan koirani ei ole jalostukseen sopiva, mutta toivossa on hyvä elää. Ja on mulla vielä toinenkin suunnitelma pentuja koskien, mutta se on vielä niin vaiheessa, että ei siitä nyt enempää. ;)

Suuri suru katkaisee blogihiljaisuuden

Vielä ehtii tämän vuoden puolella kirjoittaa (sen ainoan kerran) blogiin! Aloin kirjoittaa blogia talon rakentamisesta, ja totesin, että yritetään samalla herättää tätäkin blogia henkiin. Hmm, huono sanavalinta tuo äskeinen.

Nimittäin tämän postauksen tärkein aihe on se, että meidän Ihku Ihanainen kuoli 2. joulukuuta sairastuttuaan äkillisesti kahta päivää aiemmin. Heräsin 30.11. aamuyöllä Ihkun oksentaessa ja valvoin sen kanssa aamuun asti, koska sillä oli maha todella kipeä. Otin sen töihin mukaan, ja siellä se röntgenkuvattiin ja tutkittiin veriarvot, mutta mitään selkeää ei löytynyt. Päivän aikana se sai oireenmukaista hoitoa, mutta koska olin ainoana eläinlääkärinä töissä, minun piti hoitaa omat potilaani. Illalla omistajaeläinlääkärit tulivat (vapaapäivänään) tekemään Ihkulle laparatomian, koska sen tila vain paheni. Leikkauksessa todettiin, että oireiden syynä oli todennäköisesti ollut ns. suolen tuppeuma, joka oli nukutuksen alussa lauennut itsestään (leikkauspöydälle nostettaessa Ihkulta alkoi valua runsaasti ripulia). Huokaisin jo helpotuksesta, mutta valitettavasti tilanne ei ollutkaan ohi. Vein Ihkun tipassa kotiin yöksi ja ihmettelin, kun se ei alkanut toipua nukutuksesta tavalliseen tapaan, makasi vain paikoillaan, välillä päätään nostaen. Jotenkin vain en halunnut ajatella, että jotain oli edelleen pahasti vialla. Valvoin yön Ihkun vierellä, ja aamulla aikaisin laitoin viestiä pomoille. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että Ihku tarvitsisi nyt tehokkaampaa hoitoa kuin meidän klinikalla voidaan antaa. Sain sovittua kollegaystävän kanssa, että voin viedä Ihkun Yliopistolliseen Eläinsairaalaan Helsinkiin.

Ajomatka Helsinkiin sujui synkissä ajatuksissa. Ihku makasi tipassa takakontissa, enkä voinut edes tietää onko se enää elossa, kun avaan takaluukun YES:in pihassa. Eläinsairaalassa Ihku kannettiin toimenpidehuoneeseen ja sitä alettiin heti tutkia ja hoitaa kaikin mahdollisin keinoin. Olin todella vaikuttunut sen saamasta hoidosta ja helpottunut, että se oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Ihkun vatsaontelo ultrattiin, ja sen suolistossa todettiin ns. shokkisuoli. Veriarvot olivat usealta kantilta todella huonot, Ihku oli kuivunut ja shokissa, ja sille annettiin fifty-fifty -mahdollisuus selvitä. Se sai monenlaisia nesteitä, plasmaa ja lääkkeitä, joista en ollut ikinä edes kuullut. Se vietiin teho-osastolle, jossa sitä tarkkailtiin koko ajan, ja jatkuvasti otettiin uusia näytteitä. Ystäväni järjesti minulle lounasta ja nukkumapaikan, että sain levättyä ennen kuin lähdin ajamaan kotiin. Vaikka ennuste oli edelleen huono, ajelin kotiin hyvillä mielin, koska tiesin, että Ihku oli parhaassa hoidossa, mitä tässä maassa saa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitti kahdelta iltapäivällä kertoakseen, että Ihku oli parempi. Se oli käynyt ulkona (autettuna tosin) pissalla ja jaksoi pitää jo päätäkin pystyssä. Häntää ei kuitenkaan vielä ollut heiluttanut. Juteltiin sitten jatkoista; sanoin, että kaiken hoidon saa antaa ja pitää sitä teho-osastolla niin kauan kuin on tarvis. Oli jo puhetta, että jos kaikki menee hyvin, voisi parin päivän sisällä päästä kotiin. Ennuste toki oli edelleen epävarma, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.

Sitten kahden tunnin päästä puhelin soi. Näin, että numero oli YES:iltä ja tiesin, että tämä ei tarkoita mitään hyvää. Kun soittava eläinlääkäri esitteli itsensä, kuulin jo hänen äänestään mikä on soiton syy. Täysin typertyneenä kuuntelin nuo sanat: "Olen todella pahoillani, mutta Ihku kuoli äsken.". Ihkulle oli tullut akuutti hengitysvaikeus ja se oli kouristanut ja mennyt tajuttomaksi. Paikalla oli kolme eläinlääkäriä (vuoronvaihto juuri menossa), jotka olivat aloittaneet elvytyksen välittömästi. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat jossittelun ja itsesyyttelyn merkeissä. Kelasin päässäni yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuorokautta, jolloin Ihku oli minun hoidossani, enkä tajunnut miten vakavasti se oli sairas. Toki mukana oli huonoa onneakin, mutta itsesyytökset olivat aika musertavat. Ystäviltä ja kollegoilta saadun vertaistuen avulla sain kuitenkin jonkin ajan päästä annettua itselleni anteeksi, ja henkinen toipuminen on sen jälkeen ollut helpompaa.

Ainahan koiran menettäminen on kauheaa, mutta tuntuu vain erityisen väärältä, että tuollainen elämäniloa pursuava 2,5-vuotias pieni labradori ottaa ja kuolee yhtäkkiä. Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Ihku lähetettiin patologille tutkittavaksi, ja odotan tuloksia saapuvaksi viikon sisällä. Toivon, että tutkimuksista selviää asioita, jotka ovat mietityttäneet minua. Akuuttia mahavaivaa ennen Ihkulla oli jotain vialla, mutta en tiedä mitä. Siltä oli pari viikkoa aiemmin löydetty korvatulehdus ja jumissa olleet selkälihakset, mutta mielestäni ne eivät selittäneet sen epämääräisiä oireita (esim. haluttomuus agilityssa). Korvatulehduksen takia Ihkulle oli aloitettu suun kautta kortisoni, ja epäilen, että silläkin saattoi olla joku osuus sairastumiseen.

Ihkun tuhkat tulivat viikko sen kuoleman jälkeen. Jouduin hakemaan tuhkat kauppakeskuksen pakettiautomaatista, mikä oli jotenkin absurdia. Paketti odottaa eteisen kaapin ylähyllyllä sitä päivää, kun pystyn sirottelemaan tuhkat Ihkun lempimetsään.

Ansa on muuttunut jonkin verran Ihkun kuoleman jälkeen. Se päätti Ihkun sairastamisyönä, että tästä lähtien sen sopii nukkua sohvalla (meillä eivät koirat ole ikinä saaneet tulla sohvalle). Tämä oikeus on sille nyt myönnetty, ja viime viikot se onkin enimmäkseen viettänyt siellä. En tiedä onko se vähän masentunut, ja siksi vain makailee siellä, vai onko se vain niin onnellinen tästä uudesta edustaan, että ei halua viettää aikaansa missään muualla...


Tämän reilun vuoden aikana on toki paljon muutakin tapahtunut, mutta olkoon tämä postaus nyt Ihkulle omistettu. Ystäväni Ainon sanoin: "Kaikessa rasittavuudessasi olit elämäniloisin koira, jonka tunsimme."

Viimeinen kuva Ihkusta ennen sen sairastumista (28.11.)

Ruuhkavuodet...

Anteeksi, on hieman kestänyt tämä päivitystauko... Mitäpä sitä sen enempää selittelemään, elämä vaan joskus on. Listataan nyt kuitenkin jotain muistoja näiltä viime kuukausilta.

Meille syntyi toinen karvaton pentu (perjantaina) 13. helmikuuta. Koirien kanssa ei mitään ongelmia tullut, mikä oli odotettavissakin. Ansa suhtautui heti alusta asti Onni-vauvaan rauhallisen hellästi, Ihku oli aluksi vähän kummissaan. Ansasta ja Onnista otettiin jokusia yhteiskuviakin heti alussa, kun taas turhan riehakas Ihku sai odottaa jonkin aikaa, ennen kuin uskallettiin laittaa ihan vierekkäin vauvan kanssa... ;)

Synnytyksestä toivuttuani palasin agilitytreeneihin koirien kanssa, ja heti ekalla kerralla kouluttajamme Anna totesi, että sun pitää a) mennä juoksukouluun ja b) hankkia uudet kengät, jos aiot pysyä ton Ihkun perässä. Kengät on hankittu, juoksukouluun en aio kyllä mennä. ;) Itse asiassa nyt on hankittu myös juoksutrikoot, jotka on oikeasti tosi hyvät! Kertakaan en oo virallisissa kisoissa edes kisannut, mutta varusteet on tietty oltava kunnossa heti alusta asti. 

Epävirallisissa kisoissa on tässä kesän aikana ehditty muutaman kerran käydä. Ekoissa kisoissa Ansa teki varmaan jonkun yliaikaennätyksen, kun se suunnilleen RYÖMI sekä puomin että keinun. Ansa-parka, se on niin herkkis, että vieraan näköinen este saa sille välittömästi aikaan OMG -reaktion. Tai näin ainakin aiemmin -- nyt kun on muutamat vieraat esteet käyty katsomassa, ei vauhti enää olekaan ahdistuksesta hidastunut! Yleisestikin ottaen Ansan vauhti ja into on kasvanut mukavasti tässä viimeisen vuoden aikana. Treeneissäkin hyppelee esteitä ihan oma-aloitteisesti (ennenkuulumatonta Ansan kohdalla!). Ei siitä mitään Suomen mestaria tule ikinä, mutta kyllä sen kehtaa kisaamaan viedä. Kun nyt saisi sen lisenssin hankittua jne.

Ihkulla taas on sitä vauhtia piisannut ihan kiitettävästi alusta asti. Jonkinlaisessa hallinnassakin se on -- ainakin välillä. Mutta aika paljon nopsempi ja tarkempi saa ohjaaja sen kanssa olla. Uskaltauduin Ihkunkin kanssa epiksiin, kun Labradorikerho sellaiset järjesti Vantaalla. Ihku ei kyllä palkintopallille yltänyt supermölliluokassa, mutta valittiin tuomarin suosikiksi! Kisojen jälkeisenä päivänä kouluttaja-Anna katseli treeneissä Ihkun rallaamista radalla ja totesi, ettei yhtään ihmettele sitä valintaa...

Tavoitteenani oli saada Ihkulle hyväksytty taipparitulos tämän vuoden puolella. Lupaavasti menneistä treeneistä huolimatta niin ei valitettavasti käynyt. :(  Ihku kävi keväällä taipparikurssin, ja kesällä treenailtiin Aino-kaverin kanssa. Ainoa ongelma näyttivät olevan palautukset; Ihku ei tuonut riistaa eikä dameja juuri ikinä käteen asti, vaan sylkäisi ne parin metrin päähän ohjaajasta. Liian energisinä päivinä se myös saattoi lähteä rallattelemaan damin/riistankin kanssa. Hakutyöskentely sen sijaan oli selvästi Ihkun paras puoli. Se haki todella vauhdikkaasti ja hyvällä nenätyöskentelyllä kattaen laajan alueen. Ikinä ei tullut ruudusta ilman damia/riistaa. Viimeisissä treeneissä ennen taippareita se haki kahdeksan riistaa vauhdilla suoritettuaan ensin vesityön. Niinpä taippareiden koittaessa minua jännittivät vain ne palautukset. Kuinka suuri olikaan pettymykseni, kun Ihku juoksenteli hakuruudussa päämäärättömästi ja vaivoin toi kolme varista. Niin päättyi koe "hakuinnon puutteeseen". Ehkä syynä oli tilanteen stressaavuus ja pitkä odotus (josta liian ison osan pidin Ihkun hihnassa poukkoilemassa), muuta en keksi. Taippareita seuraavana päivänä tehtiin damiruutu, josta Ihku haki taas innokkaasti ja tehokkaasti. Niinpä uskalsin sen ilmoittaa vielä toisiin taippareihin, mutta sinne ei suuren ilmoittautumismäärän takia mahduttu mukaan. Ensi keväänä sitten, odottelua sun muuta ensin harjoiteltuamme -- ja niitä palautuksia!

Kotielämäkuulumisia sen verran, että Islasta ja Ihkusta on tullut hyvät kaverit nyt, kun Ihku ei enää pure niin kovasti. ;) Ansa on Islan mielestä aika tylsä tyyppi, mutta mukava sitäkin on välillä halailla. Kovasti Isla yrittää koiria komennella, mutta eivät ne kauhean tosissaan tyttöä ota... 

Terveyspuolella ei mitään erityisen vakavaa ole tänä vuonna kummallakaan ollut. Ansalla ei tullut edes loppukesästä mitään kutinaa parin viime vuoden tavoin. Ihku streriloitiin heti alkuvuodesta, ja se toipui leikkauksesta nopeasti. Tassuja Ihku välillä pureskelee, ja korvat erittävät ajoittain, eli jonkinlaista allergista taipumusta sillä selvästi on, mutta onneksi oireilu on ollut hyvin lievää. Muutama viikko sitten Ihkulla oli mysteerinen kiputila (vinkaisi matkustaessaan autohäkissä, ja sen jälkeen ei halunnut kotona liikkua), joka onneksi meni ohitse yhdellä kipulääkkeellä. Hieroja ei muutamaa päivää myöhemmin löytänyt mitään kovin kummoista ongelmaa.

Ansan pennutkin ovat pääasiassa terveinä pysyneet, tai eivät ainakaan kasvattajalle ole erityistä raportoineet. Tinkalla (M. Sukkela Suffeli) todettiin virallisen silmätarkastuksen yhteydessä lievä luomikiertymä molemmissa silmissä, mikä hoidettiin leikkauksella. Lisäksi oli löytynyt ylimääräisiä ripsiä. Silmät on tänä vuonna tarkastettu myös Upilta (M. Symppis Sukulaku), Pepiltä (M. Hurmaava Tumma), mustalta Reinolta (M. Super Salmiakki) ja Ihkulta. Muuten kaikki ok, mutta Pepillä todettiin ylimääräisiä ripsiä, ja Ihkulla nähtiin pieni vaalea piste, joka suositeltiin katsottavan uudestaan parin vuoden sisällä.

Musta Reino jatkoi tänä vuonna upeasti MEJÄ-uraansa saaden ensin AVO 1 -tuloksen, ja sitten voittajaluokassa kaksi ykköstulosta heti perään! Sitä viimeistä (valioitumiseen tarvittavaa) ykköstä ei tänä vuonna tullut, kun toiseksi viimeisessä kokeessa Reinon nenä johdatti toiselle jäljelle, ja nyt viimeisessä kokeessa viime viikonloppuna tuli joku tosi pelottava haju, joka sekoitti Reinon pään hetkeksi. Kasvattaja uskoo kuitenkin lujasti, että saa leipoa valiokakun heti ensi keväänä. :) Reino kävi keväällä näyttelyssäkin saaden sen "pakollisen" H:n Paavo Mattilalta. Kasvattajatädin mielestä sille olisi kyllä EH:kin voitu myöntää. Hienosti Reino esiintyi vähäisestä näyttelytreenistä huolimatta.

Reino näyttelyssä

Molemmat Reinot suorittivat kesällä hyväksytysti MH-luonnekuvauksen.
Pinkki ja Tinka käyvät agilitytreeneissä, ja Tinkaa odottaa kuulemma ensimmäisten treenien perusteella huima ura vesipelastuksen parissa. Upi on jatkanut treenailua nome-puolella, mutta liika innostus haittaa harrastamista...

Lähes vuosi sitten kadonnutta Kamua ei ikinä löydetty, ja sen perhe hankki keväällä uuden labradorinpennun. Toivottavasti pentu on tuonut lohtua Kamun katoamisen aiheuttamaan suruun.

Vihdoin päivitystä...

Niin on taas aika liitänyt yhtäkään päivitystä aikaan saamatta. Yritetään nyt muistella viimeisen parin kuukauden jutut kerralla.

Aloitetaan ikävillä asioilla. :(  Eikan menetys oli vielä tuoreena muistissa, kun Itä-Suomesta tuli isänpäivän jälkeen kamalia uutisia. Kamu (M. Tomera Toblerone) oli kadonnut pissareissullaan kotipihasta. Kamua etsittiin ahkerasti, myös parin etsijäkoiran voimin, mutta jälkeäkään ei löydetty. Katoamisilmoituksia julkaistiin kaikkialla alueella, mutta yhtään havaintoa ei saatu. Nyt kun aikaa katoamisesta on kulunut jo yli kaksi kuukautta, on toivo löytymisestä hiipunut. :(  En voi edes kuvitella, miten pahalta Kamun perheestä tuntuu tämä epätietoisuus, kun itseäkin yhä edelleen itkettää ajatella koko asiaa.

Komea Kamu, pennuista eniten Ansan näköinen. (kuva: Jaana Makkonen)

Toinen kurja uutinen loppusyksystä koski Pulman (M. Mahdoton Merkkari) terveydentilaa. Pulmalla oli ollut lievä epileptistyyppinen kohtaus, lähinnä poissaolevuutta ja tärinää, ei selvää tajunnanmenetystä kuitenkaan. Jotain saman tyyppistä oli ilmeisesti aiemminkin ollut, mutta omistaja ei itse ollut silloin näkemässä. Toivottavasti oireilu ei tule jatkossa uusimaan.

Terveysasioista vielä sen verran, että Ihkun purenta ei ihan itsekseen korjaantunut, mutta ahkeralla hammasjumpalla ja poistamalla kaksi pienempää hammasta (-> lisätilaa kulmahampaalle) sain ahtaan alakulmahampaan siirtymään oikealle paikalleen. Tämän purentaongelman takia Ihkua en kuitenkaan aio jalostukseen käyttää, joten se steriloidaan lähiaikoina.

Ansa ehti marraskuussa käymään vielä toisen kerran tottelevaisuuskokeessa, eikä tällä kertaa nollannut yhtään liikettä. Jei! 179/200 pistettä näyttää ihan hyvältä paperilla, mutta tosiasiassa olin taas kovin pettynyt sen seuraamiseen. Vaikea ymmärtää, kun treeneissä erittäin tarkasti kontaktin pitävä koira lähtee kisoissa NUUSKIMAAN lattiaa kesken seuraamisliikkeen. :P Sentään paransi loppua kohti, eli vapaana seurasi vähän tarkemmin. Muuten liikkeet menivät melko odotetusti. Helpotuksekseni tuomari pysyi melko kaukana meistä, niin ei ollut Ansan silmissä niin houkutteleva. :D  Mutta siis ykköstulos tosiaan tuli, ja samalla oikeus kilpailla avoimessa luokassa. Olin ajatellut, etten mitään TK-arvoja jaksa hakea, vaan vaihdan luokkaa heti kun saan, mutta ehkä kannattaisi vähän vielä käydä "kisoissa olemista" treenaamassa, kun Ansan reaktio jännään tilanteeseen on tuo huomion herpaantuminen. Säännöthän muuttuvat kesällä, eli täytyy senkin kannalta asioita miettiä. Viime viikkoina koirien treenaaminen on alkanut jäädä vähemmälle, kun oman mahan kasvaessa (= uusi karvaton pentu tulossa perheeseen ensi kuussa) kaikki liikkuminen ym. on muuttunut kovin vaivalloiseksi.

Edellä mainitusta syystä myös agility on jätetty vähälle, mutta olen kuitenkin vielä yhdellä tunnilla viikossa käynyt periaatteella "kouluttaja juoksee koiran kanssa, ohjaaja itse kannustaa radan reunalla". :D  Eli meidän ihana Tähtitekniikan Anna lupasi tarvittaessa kirmailla radalla, ja Ansanhan voi antaa kelle vain ohjattavaksi, niin homma on onnistunut ihan hyvin näin. Hauskaa on ollut kerrankin nähdä kauempaa, että miten se oma koira oikein siellä meneekään. Ensi viikolla vielä ollaan menossa tällä tyylillä, sitten täytyy katsella mahdollisia irtotunteja. Oman Poikasen syntymän jälkeen sitten aloitetaan taas treenaus, kun siltä tuntuu.
Tässä puolen vuoden aikana on kyllä tullut selväksi, että Ihku on agilityradalla täysin eri maata kuin Ansa. Ihkun pentuagility ehti edetä jo siihen vaiheeseen, että pikkuruisia radanpätkiä tehtiin, ja toisin kuin ottoäitinsä, ei Ihku todellakaan esteen jälkeen jää kyselemään emännältä, että mihinkäs seuraavaksi, vaan ryntää vain täysillä sopivaksi katsomaansa suuntaan, jos ei todella selkeitä ohjeita olla heti antamassa! Ansa kun on ollut niin helppo koira tällaiselle aloittelevalle ohjaajalle... Ihkun kanssa on kyllä jatkossa pysyttävä aika skarppina.

Ihkuhan on jo 8,5 -kuinen, mutta edelleen käy hakemassa lohtua(?) ottoäidin typötyhjästä maitobaarista. :)

Laitetaanpa tähän nyt vielä muistaessani meidän perheen joulukorttikin, jonka kuvauksissa tuli hiki yhdelle sun toisellekin. Ihmispennulta ei hymyä oikein irronnut, mutta muuten onneksi saatiin ainakin yksi otos onnistumaan.

Hmm. Varmaan unohtui jotain viime aikojen tapahtumista kirjoittaa, mutta muistellaan tarvittaessa lisää myöhemmin, ettei tämä päivitys nyt viivästy enempää. Muutenkin pitäisi vähän päivittää etusivun tietoja ym. Jospa tässä joku päivä taas...

Pari kuvaa vielä loppuun:

Ihkun uusi lempiharrastus: Ansan korvalehden jyrsiminen.

On ne söpöjä, kun ne leikkii!

Kaikenlaisia tuloksia ja sairauskertomuksia

Mistäs sitä aloittaisi, kun kaikenlaista on ehtinyt tässä kuukauden aikana tapahtua?

Ansan pennut on nyt kaikki kuvattu, ja lopputulos oli LÄHES täydellinen; 20 x A-lonkka ja 19 x 0-kyynärpää. Tilastopoikkeamaksi toisen kyynärpäänsä 1-tuloksella joutui viimeisenä kuvattu Pulma (M. Mahdoton Merkkari). :( Nyt vain toivotaan, ettei jalasta aiheutuisi jatkossa ongelmia Pulmalle.

Jatketaan terveyasioilla. Ihkulta jouduin poistamaan toisen maitoalakulmahampaan, koska se osui yläikeneen. Valitettavasti ongelma näyttäisi toistuvan pysyvässä alakulmahampaassa. Tämä puoli alaleuasta on ainakin toistaiseksi liian lyhyt, minkä takia alakulmahammas on paitsi liian keskellä, myös liian takana. Toivon kovasti, että leuka ottaisi pian kasvupyrähdyksen, jolloin ongelma helpottuisi. Ruskealla Reinollahan viime syksynä tilanne oli tosi paha, kun alakulmahammas oli tulossa aivan yläkulmahampaan sisäpuolelle, mutta sitten yhtäkkiä viikossa alaleuka kasvoi oikeaan mittaansa ja purennasta tuli aivan normaali.

Ihkun alamaitokulmuri ennen poistoa.

Ihkulla on ollut muutakin harmia. Pari viikkoa sitten huomasin yhtäkkiä, että sen oikean silmän yläpuolella oli siistin näköinen viiltohaava. Ei mitään käsitystä mihin se olisi sen voinut loukata. Hoitelin haavaa pari päivää hunajavoiteella, mutta sitten päätin katsoa sitä vähän tarkemmin...vain huomatakseni, että haava onkin vähän syvempi kuin olin alunperin kuvitellut (nää eläinlääkärin vasemmalla kädellä hoidetut lemmikit!). No, eipä sitä siinä vaiheessa enää viitsinyt ommellakaan alkaa, joten jatkoin paikallishoitoa, kun ei haava kuitenkaan tulehtuneelta näyttänyt. Pari päivää meni taas, ja välillä haava oli parempi, välillä taas enemmän auki. Tunsin itseni melkoisen idiootiksi, kun kerran sitten näin Ihkun kaapivan haavaa etutassullaan... Ei mikään ihme, ettei haava päässyt paranemaan! Niin sai Ihku kaulurin päähänsä (jos kyseessä olisi ollut "oikea" potilas, kauluri olisi tietenkin laitettu heti alussa, krhm), ja rennostihan tuo asian otti. Ansaa pystyi puremaan ihan yhtä hyvin kaulurinkin kanssa, eikä se muutakaan elämään tuntunut haittaavan. Reipas tyttö. Eipä tarvinnut kauluria pitää kuin pari päivää, ja haava oli ummessa. Aika näyttävä arpi siihen kyllä jäi, mutta sehän lisää vain katu-uskottavuutta(?).

Ihku näyttää surkealta, muttei oikeasti ole!

Vielä kaiken lisäksi Ihkulla oli myös hiivatulehdus toisessa korvassa. Onneksi parani nopeasti paikallishoidolla. Oudosti myös Ansalle tuli pian tämän jälkeen tulehdus toiseen korvaan -- korvatulehduksethan eivät kuitenkaan ole tarttuvia.

Ansa pelästytti meitä jokin aika sitten, kun se yhtenä päivänä ei oikein halunnut liikkua, ja seuraavana päivänä kipulääkkeestä huolimatta hyvä kun suostui edes pediltään nousemaan. Se seisoi surkean näköisenä ja ulvahti muutaman kerran, kun lähti lopulta liikkeelle. Kiikutin sen töihin, ja siellä Pipsa-ortopedimme totesi, että tönkkö on! Ansa aristi pään taivuttelua ja sen lihakset sekä edessä että takana olivat "kuin perunapeltoa". Rauhoituksessakaan sen selkää ei saatu röntgenkuvattaessa suoristumaan, kun lihakset vetivät sen niin kieroon! Myöskään sen lonkkia ei saatu vedettyä suoriksi lihasjäykkyyden takia. Pientä spondyloosia eli luusillottumaa näkyi yhdessä kohdassa selkärankaa, mutta se ei oireilua millään muotoa selittänyt. Kaikenlaisia kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja Ansalle kokeiltiin, toisista meni enemmän sekaisin kuin toisista... Muutaman päivän kuluttua se kuitenkin oli selvästi parempi, ja hierontakäynnin jälkeen tapahtui suoranainen ihmeparantuminen! Agility- ja tokotreeneissä todettiin, että se on parempi kuin ikinä ennen; hyppäsi rennommin ja meni makuuasentoon normaalisti (eikä polvet eri korkeuksilla niin kuin aiemmin).  Joku jumi sillä on ilmeisesti ollut jo pitkään vaivaamassa, ja nyt lihasrelaksanttikuurin(?) ansiosta vihdoin helpotti. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan miten tilanne etenee, ja jatkossa yritämme käydä hierojalla säännöllisesti...

Ansa toipumassa huumeistaan, Ihku lämmittää...

Ihku aloitti näyttelyuransa paikallisessa mätsärissä sijoittuen tosi hienosti isojen pentujen punaisten kakkoseksi! Aika vähän oli jaksettu treenailla pönöttämistä, mutta reippaasti Ihku seistä törötti minuuttikaupalla ja vielä ravasi hienosti vieressä ympäri kehää.

Mätsärissä.

Kotona palkintojen kanssa.

Varsinaisissa pentunäyttelyissäkin käytiin, mutta sieltä ei palkintoja herunut. ;)  Liian ruipeloksi tuomittiin Ihku sekä Labradorikerhon Puppy&Veteran Show:ssa että Lahden pentunäyttelyssä. Muuten rakenteessa kaikki oli aika lailla kohdallaan, mutta kehittymätön laiheliini pudotettiin armotta pois sijoittuneiden joukosta. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, että 5,5-kuisella noutajalla pitäisi olla MASSAA, kun kasvuaikana hoikkana pitäminen on yksi niistä harvoista asioista millä omistaja voi koiransa kehittyviin niveliin positiivisesti vaikuttaa... Pentunäyttelyn tuomari oli kauhean mukava ja kova puhumaan, enkä voinut hillitä itseäni, kun hän sanoi, että Ihkua on pakko "rokottaa" hoikkuudesta (samalla hän näytti käsillään, että labradorilla ei kuulu olla vyötäröä!). Totesin siihen sitten ihan viattomasti, että "ai jaa, kun eläinlääkärin mielestä on hyvä, että sillä on vyötärö!". Tuomariparka ei tiennyt mitä olisi siihen sanonut. ;) Ihkun sisko Lykke ja veli Jäbä saivat näyttelyssä samat kommentit hoikkudestaan. Hitaasti kehittyviä lienevät koko porukka.

Ansa pääsi vihdoin tositoimiin, eli viralliseen tottelevaisuuskokeeseen. Ansan tullessa meille tuumasin, että kolmevuotiaana se on TVA. No, ei ihan ehditty ekaan kisaan osallistua ennen kuin Ansan täytti neljä. :D Oletusarvona tietenkin oli ykköstulos, mutta niin se elämä taas yllättää... Kevään möllitokossa Ansa ryntäsi jokaisen liikkeen välissä tuomaria ja/tai liikkuria tervehtimään, ja nyt olin päättänyt, että näin ei tapahdu enää. Tällä kertaa pitäisin sen visusti hallinnassa liikkeiden välillä. Huono taktiikka.
Luoksepäästävyys tehtiin aluksi ryhmänä, se meni hyvin (ihmeesti Ansa siinä pysyy paikallaan, vaikka ihana vieras ihminen tulee koskemaan). Yksilöliikkeet aloitettiin hihnassa seuraamisella, ja heti kun astuimme kehään, jossa tuomari ja liikkuri odottivat, näin, että ongelmia on tulossa... Ansan silmät syttyivät ilosta: "Mitä ihania ihmisiä tuolla onkaan, ihan selvästi vain MINUA varten!" Seuraaminen oli aivan huuhaata, keskittyminen tiessään. Lähes kaikissa muissakin liikkeissä juuri seuraaminen pudotti pisteitä, koska Ansan kontakti tuli ja meni. Esimerkiksi liikkeestä maahanmenossa Ansa putosi aivan täydellisesti maahan, mutta koska alun seuraaminen oli ihan surkeaa, pisteitä tuli vain 9. Liikkeiden välissä tein kaikkeni, ettei Ansa menisi pussailemaan liikkuria tai tuomaria; tämä kostautui sitten viimeisessä yksilöliikkeessä, hypyssä. Kun Ansa kuuli käskyn "Hyppy!", se koki varmaan olevansa viimein vapaa ryntäämään tervehtimään näitä kaiholla katseltuja ihmisiä, joten se hyppäsi komeasti yli esteen -- ja juoksi (mun "Seiso!" -käskyä kuulematta) liikkurin luokse, ja sieltä sitten tuomarin luokse... Minä seisoin tyrmistyneenä, että mitä just tapahtui. Eipä ollut ikinä tullut mieleeni, että moisella tavalla voi liikkeen nollata... Loppujen lopuksi pisteitä kertyi 153 eli kakkostulos. Tuomari päivitteli, kuinka Ansa vain heitä tuijotteli koko ajan. No niinpä!

Eli nyt sitten pitäisi päästä harjoittelemaan jonnekin, jossa pari vierasta ihmistä seisoskelee isolla kentällä? ;) Seuraavaan kisaan on jo ilmoittauduttu, ja siellä en aio padota Ansan rakkautta, vaan päästän sen välillä tervehtimään tuomaria ja liikkuria, jos se sitten pystyisi hillitsemään itsensä edes liikkeiden aikana...

Ansan poika Reino (M. Super Salmiakki) sen sijaan on menestynyt kunniakkaammin saaden toisessa MEJÄ-kokeessaan hienot 48/50 p ja AVO 1 -palkinnon! Tällä tuloksella irtosi myös luokkavoitto. :)

Vielä kotikuulumisia sen verran, että Ansalla ja Ihkulla on edelleen sellainen ottoäiti-tytär-suhde, ja Ihku yhä käy välillä maitobaarissa lussuttamassa...

Samaan petiin pitää aina ängetä...

Onnellisena yhdessä uudessa isommassa pedissä.

Tämä tilanne ei päättynyt ihan näin hellästi... "Ikku pulee!"

Tosi hyviä ja tosi surullisia uutisia

Ansan pentujen lonkka- ja kyynärkuvaustulokset ovat tähän mennessä olleet melkoisen hienoa luettavaa. Seitsemällä pennulla A/A ja 0/0, Pinkin tuloksia vielä odotellaan, ja Pepin ja Pulman kuvaukset vielä tekemättä. Ansan jo ennestään hyvät jalostusindeksitkin nousivat näiden tulosten jälkeen huippulukemiin (lonkat 121, kyynärät 118).

Toinen hieno juttu syyskuulta oli Ruskean Reinon taippareiden läpäisy. Nyt on jo kolmella pennulla NOU1 -tulos!

Näitä hienoja uutisia seurasi kuitenkin surullisista surullisin uutinen syyskuun lopulla. Eikka (M. Dille Da Capo) oli sairastunut äkillisesti vakavaan keuhkokuumeeseen ja hoidosta huolimatta menehtynyt. Eikkahan oli pentuna se suosikkimuruni, varsinkin sen jälkeen, kun pentujen pahan ripulin aikana luulin jo sen menettäväni. Eikka oli omistajansa "tulevaisuuden toivo" ja juuri ilmoitettu taippareihinkin. En olisi uskonut kuinka pahalta kasvatin kuolema voikaan tuntua, vaikka eihän minun suruni ole mitään omistajan suruun verrattuna. Silti itketti monta päivää uutisen kuultuani (ja vieläkin tätä kirjoittaessa). Tuntuu niin pahalta, että nuori terve koira, jolla on koko elämä edessään, onkin yhtäkkiä poissa.

Tällaisena Eikka jää minun muistoihini.

Pentuhöpinöitä ja tuloksia terveys- ja koerintamilta

Hups, kun aikaa onkin jo vierähtänyt viime postauksesta! Niin se kesä vaan sujahti ohi helteineen. Taitaa olla vakio, että kun minä hankin koiranpennun, on seuraavan kuukauden ajan lämpötila 25-30 astetta -- joko plussaa tai miinusta. Ansa tuli meille joulukuussa, ja hirveiden paukkupakkasien aikana oli TODELLA kätevää opettaa sisäsiisteyttä ja sosiaalistaa pentua. Nyt sitten Ihkun kanssa oli toki helpompaa, mutta ei kovilla helteillä kyllä juurikaan tullut lähdettyä kaupungille palloilemaan pennun kanssa.

Eipä tuon tosin niin kauheasti väliäkään, sillä Ihku on osoittautunut erittäin rohkeaksi ja reippaaksi labradorilapseksi. :) Ei olla oikeastaan törmätty vielä mihinkään, mistä se olisi hätkähtänyt. Tätähän se pentutestin tulos kyllä ennustikin. Ihkun kanssa on pikkuhiljaa aloitettu harrasteet, eli kotona lähinnä kontaktia, luoksetuloa ja muita elämän perustaitoja harjoiteltu. Pentuagility on aloitettu, samoin toko. Tällä viikolla alkoi myös pentujen noutokurssi.Lisäksi se on "saanut" treenata häkkieläimenä olemista, kun Ansan agilitytunneilla pidän sitä mukana huomaamassa, että aina ei tehdä mitään, vaan joskus täytyy vaan olla ja odotella. Muutenkin se on oppinut tosi hyvin olemaan portin/oven takana yksin rauhassa (vaikka pitkiä aikoja se ei päivisin joudukaan olemaan yksin, kun käytännössä meillä on aina joku kotona). Tästä oli paljon iloa sukulaiskierroksella Pohjois-Suomessa, kun ainoa pentuturvallinen huone kyläilypaikasta oli kodinhoitohuone/suihkuhuone, johon Ihku jouduttiin aina yöksi sulkemaan. Siellä se nukkui hipihiljaa ja rauhassa aina aamuun asti. Sisäsiisteyden oppiminen on myös ollut sujuvaa, osaksi toki sen takia, että näin kesällä sillä on päivällä lähes koko ajan mahdollisuus mennä pihalle. Yöt se on hienosti pidätellyt noin 10-viikkoisesta asti.

Hienoja uutisia on kertoa myös Ansan pentujen osalta. Upi (M. Symppis Sukulaku) lonkka- ja kyynärkuvattiin muutama viikko sitten, ja tuloksena oli A/A ja 0/0. :) Eilen kuvattiin kuusi pentua lisää, ja kasvattajan silmiin nivelet näyttivät ihan hyviltä, joten toivotaan, että hienot terveytulokset saavat jatkoa! (Eikkahan sai puhtaat paperit jo keväällä.) Enää kuvaamatta ovat Peppi (M. Hurmaava Tumma) ja Pulma (M. Mahdoton Merkkari).

Koetuloksiakin on saatu. Upi ja Musta Reino (M. Super Salmiakki) ovat läpäisseet taipparit ensimmäisellä yrittämällä! Olin Upin kokeissa mukana, mutta tilannekuvia ei maaston hankaluuden vuoksi saanut otettua. Tässä kuitenkin poseerauskuva onnellisista kunniakirjan haltijoista.

Ylpeä äiti ja Upi

Ruskea Reino (M. Mainio Marabou) oli toisen Reinon kanssa samoissa kokeissa, mutta jostain syystä sinä päivänä ei hakuinto aivan riittänyt suorituksen hyväksymiseen. Seuraavalla kerralla paremmalla meiningillä!
Musta Reino on myös ehtinyt korkata MEJÄ-uransa, tuloksena AVO3 (jäljen loppupätkällä tulleiden kahden hukan takia). Tuomari oli kehunut Reinoa "erittäin lupaavaksi ensikertalaiseksi". :)

Kasvistäti on kovin ylpeä, kun pennut ovat vasta reilun vuoden ikäisiä, ja hienoja tuloksia jo on tullut, vaikka lajit ovat useimmille omistajillekin uusia.

Terveysasioista vielä jotain. Ansalla oli taas heinäkuun loppupuolella voimakasta kutinaa, rapsutti kylkiä ja pureskeli tassuja. Se sai viikon kortisonikuurin, jolla oireilu hävisi täysin, eikä koko kesänä enää palannut. Epäily on nyt suuri, että joku allergia sillä lienee, mutta onneksi ilmeisesti ainoastaan joku loppukesästä kukkiva kasvi. Jos näin on, ei ongelmaa pitäisi esiintyä kuin muutaman viikon ajan vuosittain.

Tässä on herännyt ajatus, että onko Ansalla joku "etuhampaanrikkomisgeeni" :D , kun siltä itseltään poistettiin tummunut hammas (tylpän trauman aiheuttama) keväällä, ja kahdelta pennultaan (Kamu ja Peppi) on poistettu kaksi murtunutta/tummunutta etuhammasta. Lisäksi rokottamassa käydessäni totesin, että Mustalla Reinolla on yksi etuhammas murtunut, joten sekin poistettiin eilen virallisten kuvausten yhteydessä. Melkoisen harvahampaista sakkia nämä...

Eilen ennen kuvauksia pidettiin "joukkotapaaminen" meidän takapihalla, jossa koirat saivat leikkiä vaihtelevilla kokoonpanoilla. Uroksia piti välillä vähän hillitä, kun innostuivat tytöistä liikaa. ;) Paikalla kävi kuvattavien lisäksi Peppi. Musta Reino joutui lähtemään jo ennen tyttöjen saapumista, joten tässä yhteiskuvassa on mustien ainoana edustajana Pinkki.

Vasemmalta Alma, Pinkki, Peppi, Ansa-mamma, Reino ja Kamu

Yritän pontevoitua ja kirjoittaa seuraavan postauksen heti, kun viralliset tulokset tulevat. Jos saisi sitten vähän lisää kuviakin laitettua.

Kukas se täällä?!

Meille tuli perheenlisäystä! Saammeko esitellä: Ihku, virallisemmin Lady's Crew Wildest Bee.

Ihku on tänään kahdeksan viikkoa ja saapui uuteen kotiinsa kolme päivää sitten. Ansan ilme oli näkemisen arvoinen, kun se silmät pullistuen ja karvat varmuuden vuoksi vähän pystyssä tuijotti tulokasta epäuskoisena. No, ihmetystä ei kauaa kestänyt, vaan noin kolmen minuutin kuluttua Ansa olisi jo täysillä leikkinyt "uuden vauvansa" kanssa.  Päivät uudessa kodissa ovat sujuneet kaikin puolin erinomaisesti, ja Ansa on kärsivällisyyden perikuva, aivan kuin omienkin pentujensa kanssa. Ihku on yrittänyt useampaan kertaan maitobaarin asiakkaaksi, ja vaikka Ansan baari meni kiinni jo vuosi sitten, ei se yritä estellä innokasta asiakasta. ;)

Ihku tulee Ansan tavoin harrastamaan ainakin tokoa ja agilitya. Eväät harrastuskoiraksi pitäisi löytyä, sillä Janita Leinosen tekemän pentutestin pisteiden mukaan: "Pentu on itsevarma ja tasapainoinen. Ei helpoin vaihtoehto ensimmäiseksi koiraksi. Tarvitsee johdonmukaista koulutusta ja johtajuusharjoituksia. Erinomainen harrastus/kisakoira." Lisäksi Ihkusta oli kommentoitu näin:
"Ilopilleri, säpäkkä, nopea, rohkea, vilkas. Ei heikkouksia, aivan ihana pentu!"

Taipparitreeniä pennuille

Ansa on toipunut ennalleen, mutta toissapäivänä ekoissa sairausloman jälkeisissä agilitytreeneissä mentiin kyllä vain miniesteitä. Toivottavasti oireilu ei palaa jatkossakaan.

Melkoisten toiset taipparitreenit järjestettiin 7.6. Mukana tälläkin kertaa viisi pentua, tosin vähän eri kokoonpanolla kuin viimeksi. Reinojen ja Pepin lisäksi paikalle pääsivät vähän kauempaa tulleet Tinka ja Eikka. Kaikki pennut toimivat mukavasti, varista haettiin ruudusta ja lokkia vedestä. Tinka kylläkin totesi, että lokki on järvestä hyökkäävä peto, jota on parempi väistää tiukasti. Enpä ole ikinä ennen nähnyt koiran hypähtävän taaksepäin UIDESSAAN! Lopuksi nuuskittiin vielä pupujälkeäkin, eli kaikki taipumuskokeen osa-alueet tuli jollain tavalla käytyä läpi.

Tinka

Peppi

Ruskea Reino

Peppi

Musta Reino

Musta Reino

Yritin treenien yhteydessä ottaa vähän seisomakuvia pennuista, mutta niistä ei erityisen upeita tullut. Poseerausharjoitukset ovat ehkä jääneet vähemmälle? ;) Jos sitä tuonne pentusivulle jotain kuvia kehtaisi päivittää...

Äiti oli Lapissa Upin kanssa, eikä päässyt mukaan treeneihin, mutta tämä annettiin anteeksi, koska Upi oli edellisenä viikonloppuna läpäissyt Pirkanmaan Noutajakoirayhdistyksen järjestämät möllitaipparit!!! Olinpa tyytyväinen itseeni, kun pakotin äidin osallistumaan. Äitiparka jännittää kovasti tällaisia juttuja, mutta Upiin ei jännitys tarttunut, ja hienosti se oli hakenut vedestä ja ruudusta ja pupukin oli löytynyt. Ainoa moite tuli "lähihallinnan puutteesta"; äiti ei ole maailman autoritäärisin ihminen, ja Upi oli vähän karkaillut noutoon ennen lupaa... ;) Itse en uskaltautunut paikan päälle katsomaan (Upi on vähän liikaa minun perääni), joten kuviakaan ei valitettavasti saatu todisteeksi Upin hienosta työskentelystä. Äitiä jäi tietenkin harmittamaan, että kyseessä eivät olleet oikeat taipparit...

Pepin perhe lomailee parhaillaan ulkomailla, ja niinpä Ansa sai tyttärensä seurakseen viikoksi. Tytöt ovat viihtyneet tosi hyvin yhdessä, leikkivät pihalla tuntikausia, minkä jälkeen nukkuvat sopuisasti vierekkäin.