Ihkun mysteeri ja kakkajuttuja

Patologi Evirasta soitti eilen. Kertoi, että Ihkun ruumiinavauksessa oli ollut erikoisia löydöksiä. Halusi tietää koska Ihku on viimeksi rokotettu ja millaisella annoksella se oli saanut kortisonia ennen sairastumistaan. Kysyi, voiko tehdä lisätutkimuksena virusmäärityksen. Kuulemma jotkut löydökset viittasivat penikkatautiin. Suolessa oli ollut useita pahoja haavaumia. Tämähän voisi olla kortisonin sivuvaikutus, mutta patologi oli sitä mieltä, että ei ehkä kuitenkaan Ihkun saamilla kortisoniannoksilla? Odotamme mielenkiinnolla lopullisia tuloksia.

Ansan perusmeininki nykyään...

Ansa yllätti, eikä kovin iloisesti. Eilen kun oltiin takapihalla ulkoilemassa, huomasin, että Ansa mutustelee jotain pihan nurkassa. Joo, OMAA KAKKAANSA. Argh!! Ansahan söi omaa kakkaansa pentuna, mutta sitten vaihtoi Armi-russelin tuotoksiin. Kun Armin kakkaa ei enää ollut saatavilla, ei muu onneksi kelvannut. Paitsi sitten kun Ansa sai pentunsa... Sehän on ihan normaalia, että emä syö pentujensa kakat, mutta ei kai nyt enää 3,5 vuotta myöhemmin tarvitsisi kuitenkaan? Eli viime vuosina Ansan on syönyt ainoastaan joidenkin (aikuisten) pentujensa kakkoja. Paitsi nyt sitten jostain syystä itsetehty torttu alkoi maistua??? Argh uudestaan. Elämää labradorin kanssa.

Muita kuulumisia viime vuodelta

Yritetään aloittaa uusi vuosi reippaasti muistelemalla viime vuoden iloisempia tapahtumia.

Hienointa oli tietenkin se, että Melkoisen kennel sai ensimmäisen valionsa! Eikä vain "pelkän" valion, vaan kolminkertaisen valion. Melkoisen Super Salmiakki eli Reino jäljesti itsensä Suomen, Ruotsin ja Norjan (ja siten Pohjoismaiden) jälkivalioksi! Reinon omistaja Päivi todellakin innostui tästä lajista, niinkuin koiransakin. :) Päivi on puuhastellut muutakin Reinon kanssa, mm. PK-puolella, eli saa nähdä onko tulossa tuloksia muissakin lajeissa.

Reino kansikuvapoikana

Täytyihän sitä valioitumista juhliakin! ;) Tässä vaiheessa Reino oli vasta kahden maan valio.

Ansan kanssa aloitettiin keväällä kilpaileminen agilityssa. Ansa on niin kovin kiltti ja menee kyllä sinne minne käsketään, mutta vauhtia kaivattaisiin vähän lisää. Varsinkin kontakteilla tulee niitä ylimääräisiä sekunteja (puomi ja keinu jännittävät joskus edelleen), mutta voisi sitä juoksuvauhtiakin hieman lisätä. Harvemmin kai ohjaaja juoksee koiraa lujempaa agilityradalla...

Tässähän Ansalla on ihan hyvin vauhtia. Kuva: Sirpa Saari

Yksi LUVA Ansalle saatiin, hyppyradalta toki, kun ei ollut niitä kontaktiesteitä hidasteina. Pari todella harmittavaa yliaikanollaa tuli myös. Agirodussa kesäkuussa oli yhden tuomarin radoilla tosi kiltit ihanneajat, joihin Ansa pääsikin, mutta tietysti juuri noilta radoilta tuli ne vitoset. Niilläkin kuitenkin sijoituttiin hyvin (3. ja 4.), koska nollia ei siellä paljon näkynyt.

Agirodussa oltiin myös Labradorikerhon joukkueessa, sekä Ansan että Ihkun kanssa. Menestys ei ollut huima, mutta tosi kiva oli tavata muita agilitylabradoreja, koska täälläpäin en ole moisiin törmännyt.

Ansa agirodussa

Ihkun kanssa käytiin muutamissa epiksissä, joissa yleensä osallistuttiin medi-luokkaan, koska Ihkua ajoittain hirvitti korkeat esteet. Tämän takia ei virallisiin kisoihin asti ikinä sen kanssa päästy.

Ihku liitää

Ansan pennuilla on mennyt ihan mukavasti, tai ei ainakaan kasvattajatädin korviin ole kantautunut mitään ihmeempiä ongelmia. Terveinäkin ovat pääasiassa pysyneet, mitä nyt jotain korvien eritystä muutamalla. Upilla on pari hot spotia ollut. Pulmalla ei tietääkseni enää ole kohtauksia ollut. 

Luonnollisestikin Ihkun kuoleman jälkeen on mielessä käynyt pennun hankinta. Ei nyt ihan just, mutta ehkäpä kesällä, jos sopiva tulee vastaan. Ongelmana taas on, että mistä löytyisi sopiva, kun ei saisi olla ihan näyttis eikä myöskään ihan kovin käyttis. Nyt kun agility on valikoitunut mun lemppariharrastukseksi, ei tietenkään ole mitään järkeä edes harkita raskasta ja/tai lyhytjalkaista näyttelylinjaista. Toisaalta taas haluan, että koirani kuitenkin muistuttaa hyvinkin paljon labradoria, eli ihan vinttikoiramallinen käyttölinjainen ei oikein miellytä. Katsotaan, jos sopiva jostain löytyisi.

Näiden suunnitelmien myötä tietenkin tulee myös mahdolliseksi se, että Melkoisia pentuja sittenkin saataisiin aikaiseksi lähivuosien aikana. Toki voi käydä niin, että seuraavakaan koirani ei ole jalostukseen sopiva, mutta toivossa on hyvä elää. Ja on mulla vielä toinenkin suunnitelma pentuja koskien, mutta se on vielä niin vaiheessa, että ei siitä nyt enempää. ;)

Suuri suru katkaisee blogihiljaisuuden

Vielä ehtii tämän vuoden puolella kirjoittaa (sen ainoan kerran) blogiin! Aloin kirjoittaa blogia talon rakentamisesta, ja totesin, että yritetään samalla herättää tätäkin blogia henkiin. Hmm, huono sanavalinta tuo äskeinen.

Nimittäin tämän postauksen tärkein aihe on se, että meidän Ihku Ihanainen kuoli 2. joulukuuta sairastuttuaan äkillisesti kahta päivää aiemmin. Heräsin 30.11. aamuyöllä Ihkun oksentaessa ja valvoin sen kanssa aamuun asti, koska sillä oli maha todella kipeä. Otin sen töihin mukaan, ja siellä se röntgenkuvattiin ja tutkittiin veriarvot, mutta mitään selkeää ei löytynyt. Päivän aikana se sai oireenmukaista hoitoa, mutta koska olin ainoana eläinlääkärinä töissä, minun piti hoitaa omat potilaani. Illalla omistajaeläinlääkärit tulivat (vapaapäivänään) tekemään Ihkulle laparatomian, koska sen tila vain paheni. Leikkauksessa todettiin, että oireiden syynä oli todennäköisesti ollut ns. suolen tuppeuma, joka oli nukutuksen alussa lauennut itsestään (leikkauspöydälle nostettaessa Ihkulta alkoi valua runsaasti ripulia). Huokaisin jo helpotuksesta, mutta valitettavasti tilanne ei ollutkaan ohi. Vein Ihkun tipassa kotiin yöksi ja ihmettelin, kun se ei alkanut toipua nukutuksesta tavalliseen tapaan, makasi vain paikoillaan, välillä päätään nostaen. Jotenkin vain en halunnut ajatella, että jotain oli edelleen pahasti vialla. Valvoin yön Ihkun vierellä, ja aamulla aikaisin laitoin viestiä pomoille. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että Ihku tarvitsisi nyt tehokkaampaa hoitoa kuin meidän klinikalla voidaan antaa. Sain sovittua kollegaystävän kanssa, että voin viedä Ihkun Yliopistolliseen Eläinsairaalaan Helsinkiin.

Ajomatka Helsinkiin sujui synkissä ajatuksissa. Ihku makasi tipassa takakontissa, enkä voinut edes tietää onko se enää elossa, kun avaan takaluukun YES:in pihassa. Eläinsairaalassa Ihku kannettiin toimenpidehuoneeseen ja sitä alettiin heti tutkia ja hoitaa kaikin mahdollisin keinoin. Olin todella vaikuttunut sen saamasta hoidosta ja helpottunut, että se oli parhaissa mahdollisissa käsissä. Ihkun vatsaontelo ultrattiin, ja sen suolistossa todettiin ns. shokkisuoli. Veriarvot olivat usealta kantilta todella huonot, Ihku oli kuivunut ja shokissa, ja sille annettiin fifty-fifty -mahdollisuus selvitä. Se sai monenlaisia nesteitä, plasmaa ja lääkkeitä, joista en ollut ikinä edes kuullut. Se vietiin teho-osastolle, jossa sitä tarkkailtiin koko ajan, ja jatkuvasti otettiin uusia näytteitä. Ystäväni järjesti minulle lounasta ja nukkumapaikan, että sain levättyä ennen kuin lähdin ajamaan kotiin. Vaikka ennuste oli edelleen huono, ajelin kotiin hyvillä mielin, koska tiesin, että Ihku oli parhaassa hoidossa, mitä tässä maassa saa.

Seuraavana päivänä eläinlääkäri soitti kahdelta iltapäivällä kertoakseen, että Ihku oli parempi. Se oli käynyt ulkona (autettuna tosin) pissalla ja jaksoi pitää jo päätäkin pystyssä. Häntää ei kuitenkaan vielä ollut heiluttanut. Juteltiin sitten jatkoista; sanoin, että kaiken hoidon saa antaa ja pitää sitä teho-osastolla niin kauan kuin on tarvis. Oli jo puhetta, että jos kaikki menee hyvin, voisi parin päivän sisällä päästä kotiin. Ennuste toki oli edelleen epävarma, mutta parempi kuin edellisenä päivänä.

Sitten kahden tunnin päästä puhelin soi. Näin, että numero oli YES:iltä ja tiesin, että tämä ei tarkoita mitään hyvää. Kun soittava eläinlääkäri esitteli itsensä, kuulin jo hänen äänestään mikä on soiton syy. Täysin typertyneenä kuuntelin nuo sanat: "Olen todella pahoillani, mutta Ihku kuoli äsken.". Ihkulle oli tullut akuutti hengitysvaikeus ja se oli kouristanut ja mennyt tajuttomaksi. Paikalla oli kolme eläinlääkäriä (vuoronvaihto juuri menossa), jotka olivat aloittaneet elvytyksen välittömästi. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat jossittelun ja itsesyyttelyn merkeissä. Kelasin päässäni yhä uudestaan ja uudestaan sitä vuorokautta, jolloin Ihku oli minun hoidossani, enkä tajunnut miten vakavasti se oli sairas. Toki mukana oli huonoa onneakin, mutta itsesyytökset olivat aika musertavat. Ystäviltä ja kollegoilta saadun vertaistuen avulla sain kuitenkin jonkin ajan päästä annettua itselleni anteeksi, ja henkinen toipuminen on sen jälkeen ollut helpompaa.

Ainahan koiran menettäminen on kauheaa, mutta tuntuu vain erityisen väärältä, että tuollainen elämäniloa pursuava 2,5-vuotias pieni labradori ottaa ja kuolee yhtäkkiä. Sitä on vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Ihku lähetettiin patologille tutkittavaksi, ja odotan tuloksia saapuvaksi viikon sisällä. Toivon, että tutkimuksista selviää asioita, jotka ovat mietityttäneet minua. Akuuttia mahavaivaa ennen Ihkulla oli jotain vialla, mutta en tiedä mitä. Siltä oli pari viikkoa aiemmin löydetty korvatulehdus ja jumissa olleet selkälihakset, mutta mielestäni ne eivät selittäneet sen epämääräisiä oireita (esim. haluttomuus agilityssa). Korvatulehduksen takia Ihkulle oli aloitettu suun kautta kortisoni, ja epäilen, että silläkin saattoi olla joku osuus sairastumiseen.

Ihkun tuhkat tulivat viikko sen kuoleman jälkeen. Jouduin hakemaan tuhkat kauppakeskuksen pakettiautomaatista, mikä oli jotenkin absurdia. Paketti odottaa eteisen kaapin ylähyllyllä sitä päivää, kun pystyn sirottelemaan tuhkat Ihkun lempimetsään.

Ansa on muuttunut jonkin verran Ihkun kuoleman jälkeen. Se päätti Ihkun sairastamisyönä, että tästä lähtien sen sopii nukkua sohvalla (meillä eivät koirat ole ikinä saaneet tulla sohvalle). Tämä oikeus on sille nyt myönnetty, ja viime viikot se onkin enimmäkseen viettänyt siellä. En tiedä onko se vähän masentunut, ja siksi vain makailee siellä, vai onko se vain niin onnellinen tästä uudesta edustaan, että ei halua viettää aikaansa missään muualla...


Tämän reilun vuoden aikana on toki paljon muutakin tapahtunut, mutta olkoon tämä postaus nyt Ihkulle omistettu. Ystäväni Ainon sanoin: "Kaikessa rasittavuudessasi olit elämäniloisin koira, jonka tunsimme."

Viimeinen kuva Ihkusta ennen sen sairastumista (28.11.)

Ruuhkavuodet...

Anteeksi, on hieman kestänyt tämä päivitystauko... Mitäpä sitä sen enempää selittelemään, elämä vaan joskus on. Listataan nyt kuitenkin jotain muistoja näiltä viime kuukausilta.

Meille syntyi toinen karvaton pentu (perjantaina) 13. helmikuuta. Koirien kanssa ei mitään ongelmia tullut, mikä oli odotettavissakin. Ansa suhtautui heti alusta asti Onni-vauvaan rauhallisen hellästi, Ihku oli aluksi vähän kummissaan. Ansasta ja Onnista otettiin jokusia yhteiskuviakin heti alussa, kun taas turhan riehakas Ihku sai odottaa jonkin aikaa, ennen kuin uskallettiin laittaa ihan vierekkäin vauvan kanssa... ;)

Synnytyksestä toivuttuani palasin agilitytreeneihin koirien kanssa, ja heti ekalla kerralla kouluttajamme Anna totesi, että sun pitää a) mennä juoksukouluun ja b) hankkia uudet kengät, jos aiot pysyä ton Ihkun perässä. Kengät on hankittu, juoksukouluun en aio kyllä mennä. ;) Itse asiassa nyt on hankittu myös juoksutrikoot, jotka on oikeasti tosi hyvät! Kertakaan en oo virallisissa kisoissa edes kisannut, mutta varusteet on tietty oltava kunnossa heti alusta asti. 

Epävirallisissa kisoissa on tässä kesän aikana ehditty muutaman kerran käydä. Ekoissa kisoissa Ansa teki varmaan jonkun yliaikaennätyksen, kun se suunnilleen RYÖMI sekä puomin että keinun. Ansa-parka, se on niin herkkis, että vieraan näköinen este saa sille välittömästi aikaan OMG -reaktion. Tai näin ainakin aiemmin -- nyt kun on muutamat vieraat esteet käyty katsomassa, ei vauhti enää olekaan ahdistuksesta hidastunut! Yleisestikin ottaen Ansan vauhti ja into on kasvanut mukavasti tässä viimeisen vuoden aikana. Treeneissäkin hyppelee esteitä ihan oma-aloitteisesti (ennenkuulumatonta Ansan kohdalla!). Ei siitä mitään Suomen mestaria tule ikinä, mutta kyllä sen kehtaa kisaamaan viedä. Kun nyt saisi sen lisenssin hankittua jne.

Ihkulla taas on sitä vauhtia piisannut ihan kiitettävästi alusta asti. Jonkinlaisessa hallinnassakin se on -- ainakin välillä. Mutta aika paljon nopsempi ja tarkempi saa ohjaaja sen kanssa olla. Uskaltauduin Ihkunkin kanssa epiksiin, kun Labradorikerho sellaiset järjesti Vantaalla. Ihku ei kyllä palkintopallille yltänyt supermölliluokassa, mutta valittiin tuomarin suosikiksi! Kisojen jälkeisenä päivänä kouluttaja-Anna katseli treeneissä Ihkun rallaamista radalla ja totesi, ettei yhtään ihmettele sitä valintaa...

Tavoitteenani oli saada Ihkulle hyväksytty taipparitulos tämän vuoden puolella. Lupaavasti menneistä treeneistä huolimatta niin ei valitettavasti käynyt. :(  Ihku kävi keväällä taipparikurssin, ja kesällä treenailtiin Aino-kaverin kanssa. Ainoa ongelma näyttivät olevan palautukset; Ihku ei tuonut riistaa eikä dameja juuri ikinä käteen asti, vaan sylkäisi ne parin metrin päähän ohjaajasta. Liian energisinä päivinä se myös saattoi lähteä rallattelemaan damin/riistankin kanssa. Hakutyöskentely sen sijaan oli selvästi Ihkun paras puoli. Se haki todella vauhdikkaasti ja hyvällä nenätyöskentelyllä kattaen laajan alueen. Ikinä ei tullut ruudusta ilman damia/riistaa. Viimeisissä treeneissä ennen taippareita se haki kahdeksan riistaa vauhdilla suoritettuaan ensin vesityön. Niinpä taippareiden koittaessa minua jännittivät vain ne palautukset. Kuinka suuri olikaan pettymykseni, kun Ihku juoksenteli hakuruudussa päämäärättömästi ja vaivoin toi kolme varista. Niin päättyi koe "hakuinnon puutteeseen". Ehkä syynä oli tilanteen stressaavuus ja pitkä odotus (josta liian ison osan pidin Ihkun hihnassa poukkoilemassa), muuta en keksi. Taippareita seuraavana päivänä tehtiin damiruutu, josta Ihku haki taas innokkaasti ja tehokkaasti. Niinpä uskalsin sen ilmoittaa vielä toisiin taippareihin, mutta sinne ei suuren ilmoittautumismäärän takia mahduttu mukaan. Ensi keväänä sitten, odottelua sun muuta ensin harjoiteltuamme -- ja niitä palautuksia!

Kotielämäkuulumisia sen verran, että Islasta ja Ihkusta on tullut hyvät kaverit nyt, kun Ihku ei enää pure niin kovasti. ;) Ansa on Islan mielestä aika tylsä tyyppi, mutta mukava sitäkin on välillä halailla. Kovasti Isla yrittää koiria komennella, mutta eivät ne kauhean tosissaan tyttöä ota... 

Terveyspuolella ei mitään erityisen vakavaa ole tänä vuonna kummallakaan ollut. Ansalla ei tullut edes loppukesästä mitään kutinaa parin viime vuoden tavoin. Ihku streriloitiin heti alkuvuodesta, ja se toipui leikkauksesta nopeasti. Tassuja Ihku välillä pureskelee, ja korvat erittävät ajoittain, eli jonkinlaista allergista taipumusta sillä selvästi on, mutta onneksi oireilu on ollut hyvin lievää. Muutama viikko sitten Ihkulla oli mysteerinen kiputila (vinkaisi matkustaessaan autohäkissä, ja sen jälkeen ei halunnut kotona liikkua), joka onneksi meni ohitse yhdellä kipulääkkeellä. Hieroja ei muutamaa päivää myöhemmin löytänyt mitään kovin kummoista ongelmaa.

Ansan pennutkin ovat pääasiassa terveinä pysyneet, tai eivät ainakaan kasvattajalle ole erityistä raportoineet. Tinkalla (M. Sukkela Suffeli) todettiin virallisen silmätarkastuksen yhteydessä lievä luomikiertymä molemmissa silmissä, mikä hoidettiin leikkauksella. Lisäksi oli löytynyt ylimääräisiä ripsiä. Silmät on tänä vuonna tarkastettu myös Upilta (M. Symppis Sukulaku), Pepiltä (M. Hurmaava Tumma), mustalta Reinolta (M. Super Salmiakki) ja Ihkulta. Muuten kaikki ok, mutta Pepillä todettiin ylimääräisiä ripsiä, ja Ihkulla nähtiin pieni vaalea piste, joka suositeltiin katsottavan uudestaan parin vuoden sisällä.

Musta Reino jatkoi tänä vuonna upeasti MEJÄ-uraansa saaden ensin AVO 1 -tuloksen, ja sitten voittajaluokassa kaksi ykköstulosta heti perään! Sitä viimeistä (valioitumiseen tarvittavaa) ykköstä ei tänä vuonna tullut, kun toiseksi viimeisessä kokeessa Reinon nenä johdatti toiselle jäljelle, ja nyt viimeisessä kokeessa viime viikonloppuna tuli joku tosi pelottava haju, joka sekoitti Reinon pään hetkeksi. Kasvattaja uskoo kuitenkin lujasti, että saa leipoa valiokakun heti ensi keväänä. :) Reino kävi keväällä näyttelyssäkin saaden sen "pakollisen" H:n Paavo Mattilalta. Kasvattajatädin mielestä sille olisi kyllä EH:kin voitu myöntää. Hienosti Reino esiintyi vähäisestä näyttelytreenistä huolimatta.

Reino näyttelyssä

Molemmat Reinot suorittivat kesällä hyväksytysti MH-luonnekuvauksen.
Pinkki ja Tinka käyvät agilitytreeneissä, ja Tinkaa odottaa kuulemma ensimmäisten treenien perusteella huima ura vesipelastuksen parissa. Upi on jatkanut treenailua nome-puolella, mutta liika innostus haittaa harrastamista...

Lähes vuosi sitten kadonnutta Kamua ei ikinä löydetty, ja sen perhe hankki keväällä uuden labradorinpennun. Toivottavasti pentu on tuonut lohtua Kamun katoamisen aiheuttamaan suruun.

Vihdoin päivitystä...

Niin on taas aika liitänyt yhtäkään päivitystä aikaan saamatta. Yritetään nyt muistella viimeisen parin kuukauden jutut kerralla.

Aloitetaan ikävillä asioilla. :(  Eikan menetys oli vielä tuoreena muistissa, kun Itä-Suomesta tuli isänpäivän jälkeen kamalia uutisia. Kamu (M. Tomera Toblerone) oli kadonnut pissareissullaan kotipihasta. Kamua etsittiin ahkerasti, myös parin etsijäkoiran voimin, mutta jälkeäkään ei löydetty. Katoamisilmoituksia julkaistiin kaikkialla alueella, mutta yhtään havaintoa ei saatu. Nyt kun aikaa katoamisesta on kulunut jo yli kaksi kuukautta, on toivo löytymisestä hiipunut. :(  En voi edes kuvitella, miten pahalta Kamun perheestä tuntuu tämä epätietoisuus, kun itseäkin yhä edelleen itkettää ajatella koko asiaa.

Komea Kamu, pennuista eniten Ansan näköinen. (kuva: Jaana Makkonen)

Toinen kurja uutinen loppusyksystä koski Pulman (M. Mahdoton Merkkari) terveydentilaa. Pulmalla oli ollut lievä epileptistyyppinen kohtaus, lähinnä poissaolevuutta ja tärinää, ei selvää tajunnanmenetystä kuitenkaan. Jotain saman tyyppistä oli ilmeisesti aiemminkin ollut, mutta omistaja ei itse ollut silloin näkemässä. Toivottavasti oireilu ei tule jatkossa uusimaan.

Terveysasioista vielä sen verran, että Ihkun purenta ei ihan itsekseen korjaantunut, mutta ahkeralla hammasjumpalla ja poistamalla kaksi pienempää hammasta (-> lisätilaa kulmahampaalle) sain ahtaan alakulmahampaan siirtymään oikealle paikalleen. Tämän purentaongelman takia Ihkua en kuitenkaan aio jalostukseen käyttää, joten se steriloidaan lähiaikoina.

Ansa ehti marraskuussa käymään vielä toisen kerran tottelevaisuuskokeessa, eikä tällä kertaa nollannut yhtään liikettä. Jei! 179/200 pistettä näyttää ihan hyvältä paperilla, mutta tosiasiassa olin taas kovin pettynyt sen seuraamiseen. Vaikea ymmärtää, kun treeneissä erittäin tarkasti kontaktin pitävä koira lähtee kisoissa NUUSKIMAAN lattiaa kesken seuraamisliikkeen. :P Sentään paransi loppua kohti, eli vapaana seurasi vähän tarkemmin. Muuten liikkeet menivät melko odotetusti. Helpotuksekseni tuomari pysyi melko kaukana meistä, niin ei ollut Ansan silmissä niin houkutteleva. :D  Mutta siis ykköstulos tosiaan tuli, ja samalla oikeus kilpailla avoimessa luokassa. Olin ajatellut, etten mitään TK-arvoja jaksa hakea, vaan vaihdan luokkaa heti kun saan, mutta ehkä kannattaisi vähän vielä käydä "kisoissa olemista" treenaamassa, kun Ansan reaktio jännään tilanteeseen on tuo huomion herpaantuminen. Säännöthän muuttuvat kesällä, eli täytyy senkin kannalta asioita miettiä. Viime viikkoina koirien treenaaminen on alkanut jäädä vähemmälle, kun oman mahan kasvaessa (= uusi karvaton pentu tulossa perheeseen ensi kuussa) kaikki liikkuminen ym. on muuttunut kovin vaivalloiseksi.

Edellä mainitusta syystä myös agility on jätetty vähälle, mutta olen kuitenkin vielä yhdellä tunnilla viikossa käynyt periaatteella "kouluttaja juoksee koiran kanssa, ohjaaja itse kannustaa radan reunalla". :D  Eli meidän ihana Tähtitekniikan Anna lupasi tarvittaessa kirmailla radalla, ja Ansanhan voi antaa kelle vain ohjattavaksi, niin homma on onnistunut ihan hyvin näin. Hauskaa on ollut kerrankin nähdä kauempaa, että miten se oma koira oikein siellä meneekään. Ensi viikolla vielä ollaan menossa tällä tyylillä, sitten täytyy katsella mahdollisia irtotunteja. Oman Poikasen syntymän jälkeen sitten aloitetaan taas treenaus, kun siltä tuntuu.
Tässä puolen vuoden aikana on kyllä tullut selväksi, että Ihku on agilityradalla täysin eri maata kuin Ansa. Ihkun pentuagility ehti edetä jo siihen vaiheeseen, että pikkuruisia radanpätkiä tehtiin, ja toisin kuin ottoäitinsä, ei Ihku todellakaan esteen jälkeen jää kyselemään emännältä, että mihinkäs seuraavaksi, vaan ryntää vain täysillä sopivaksi katsomaansa suuntaan, jos ei todella selkeitä ohjeita olla heti antamassa! Ansa kun on ollut niin helppo koira tällaiselle aloittelevalle ohjaajalle... Ihkun kanssa on kyllä jatkossa pysyttävä aika skarppina.

Ihkuhan on jo 8,5 -kuinen, mutta edelleen käy hakemassa lohtua(?) ottoäidin typötyhjästä maitobaarista. :)

Laitetaanpa tähän nyt vielä muistaessani meidän perheen joulukorttikin, jonka kuvauksissa tuli hiki yhdelle sun toisellekin. Ihmispennulta ei hymyä oikein irronnut, mutta muuten onneksi saatiin ainakin yksi otos onnistumaan.

Hmm. Varmaan unohtui jotain viime aikojen tapahtumista kirjoittaa, mutta muistellaan tarvittaessa lisää myöhemmin, ettei tämä päivitys nyt viivästy enempää. Muutenkin pitäisi vähän päivittää etusivun tietoja ym. Jospa tässä joku päivä taas...

Pari kuvaa vielä loppuun:

Ihkun uusi lempiharrastus: Ansan korvalehden jyrsiminen.

On ne söpöjä, kun ne leikkii!

Kaikenlaisia tuloksia ja sairauskertomuksia

Mistäs sitä aloittaisi, kun kaikenlaista on ehtinyt tässä kuukauden aikana tapahtua?

Ansan pennut on nyt kaikki kuvattu, ja lopputulos oli LÄHES täydellinen; 20 x A-lonkka ja 19 x 0-kyynärpää. Tilastopoikkeamaksi toisen kyynärpäänsä 1-tuloksella joutui viimeisenä kuvattu Pulma (M. Mahdoton Merkkari). :( Nyt vain toivotaan, ettei jalasta aiheutuisi jatkossa ongelmia Pulmalle.

Jatketaan terveyasioilla. Ihkulta jouduin poistamaan toisen maitoalakulmahampaan, koska se osui yläikeneen. Valitettavasti ongelma näyttäisi toistuvan pysyvässä alakulmahampaassa. Tämä puoli alaleuasta on ainakin toistaiseksi liian lyhyt, minkä takia alakulmahammas on paitsi liian keskellä, myös liian takana. Toivon kovasti, että leuka ottaisi pian kasvupyrähdyksen, jolloin ongelma helpottuisi. Ruskealla Reinollahan viime syksynä tilanne oli tosi paha, kun alakulmahammas oli tulossa aivan yläkulmahampaan sisäpuolelle, mutta sitten yhtäkkiä viikossa alaleuka kasvoi oikeaan mittaansa ja purennasta tuli aivan normaali.

Ihkun alamaitokulmuri ennen poistoa.

Ihkulla on ollut muutakin harmia. Pari viikkoa sitten huomasin yhtäkkiä, että sen oikean silmän yläpuolella oli siistin näköinen viiltohaava. Ei mitään käsitystä mihin se olisi sen voinut loukata. Hoitelin haavaa pari päivää hunajavoiteella, mutta sitten päätin katsoa sitä vähän tarkemmin...vain huomatakseni, että haava onkin vähän syvempi kuin olin alunperin kuvitellut (nää eläinlääkärin vasemmalla kädellä hoidetut lemmikit!). No, eipä sitä siinä vaiheessa enää viitsinyt ommellakaan alkaa, joten jatkoin paikallishoitoa, kun ei haava kuitenkaan tulehtuneelta näyttänyt. Pari päivää meni taas, ja välillä haava oli parempi, välillä taas enemmän auki. Tunsin itseni melkoisen idiootiksi, kun kerran sitten näin Ihkun kaapivan haavaa etutassullaan... Ei mikään ihme, ettei haava päässyt paranemaan! Niin sai Ihku kaulurin päähänsä (jos kyseessä olisi ollut "oikea" potilas, kauluri olisi tietenkin laitettu heti alussa, krhm), ja rennostihan tuo asian otti. Ansaa pystyi puremaan ihan yhtä hyvin kaulurinkin kanssa, eikä se muutakaan elämään tuntunut haittaavan. Reipas tyttö. Eipä tarvinnut kauluria pitää kuin pari päivää, ja haava oli ummessa. Aika näyttävä arpi siihen kyllä jäi, mutta sehän lisää vain katu-uskottavuutta(?).

Ihku näyttää surkealta, muttei oikeasti ole!

Vielä kaiken lisäksi Ihkulla oli myös hiivatulehdus toisessa korvassa. Onneksi parani nopeasti paikallishoidolla. Oudosti myös Ansalle tuli pian tämän jälkeen tulehdus toiseen korvaan -- korvatulehduksethan eivät kuitenkaan ole tarttuvia.

Ansa pelästytti meitä jokin aika sitten, kun se yhtenä päivänä ei oikein halunnut liikkua, ja seuraavana päivänä kipulääkkeestä huolimatta hyvä kun suostui edes pediltään nousemaan. Se seisoi surkean näköisenä ja ulvahti muutaman kerran, kun lähti lopulta liikkeelle. Kiikutin sen töihin, ja siellä Pipsa-ortopedimme totesi, että tönkkö on! Ansa aristi pään taivuttelua ja sen lihakset sekä edessä että takana olivat "kuin perunapeltoa". Rauhoituksessakaan sen selkää ei saatu röntgenkuvattaessa suoristumaan, kun lihakset vetivät sen niin kieroon! Myöskään sen lonkkia ei saatu vedettyä suoriksi lihasjäykkyyden takia. Pientä spondyloosia eli luusillottumaa näkyi yhdessä kohdassa selkärankaa, mutta se ei oireilua millään muotoa selittänyt. Kaikenlaisia kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja Ansalle kokeiltiin, toisista meni enemmän sekaisin kuin toisista... Muutaman päivän kuluttua se kuitenkin oli selvästi parempi, ja hierontakäynnin jälkeen tapahtui suoranainen ihmeparantuminen! Agility- ja tokotreeneissä todettiin, että se on parempi kuin ikinä ennen; hyppäsi rennommin ja meni makuuasentoon normaalisti (eikä polvet eri korkeuksilla niin kuin aiemmin).  Joku jumi sillä on ilmeisesti ollut jo pitkään vaivaamassa, ja nyt lihasrelaksanttikuurin(?) ansiosta vihdoin helpotti. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan miten tilanne etenee, ja jatkossa yritämme käydä hierojalla säännöllisesti...

Ansa toipumassa huumeistaan, Ihku lämmittää...

Ihku aloitti näyttelyuransa paikallisessa mätsärissä sijoittuen tosi hienosti isojen pentujen punaisten kakkoseksi! Aika vähän oli jaksettu treenailla pönöttämistä, mutta reippaasti Ihku seistä törötti minuuttikaupalla ja vielä ravasi hienosti vieressä ympäri kehää.

Mätsärissä.

Kotona palkintojen kanssa.

Varsinaisissa pentunäyttelyissäkin käytiin, mutta sieltä ei palkintoja herunut. ;)  Liian ruipeloksi tuomittiin Ihku sekä Labradorikerhon Puppy&Veteran Show:ssa että Lahden pentunäyttelyssä. Muuten rakenteessa kaikki oli aika lailla kohdallaan, mutta kehittymätön laiheliini pudotettiin armotta pois sijoittuneiden joukosta. Henkilökohtaisesti en ymmärrä, että 5,5-kuisella noutajalla pitäisi olla MASSAA, kun kasvuaikana hoikkana pitäminen on yksi niistä harvoista asioista millä omistaja voi koiransa kehittyviin niveliin positiivisesti vaikuttaa... Pentunäyttelyn tuomari oli kauhean mukava ja kova puhumaan, enkä voinut hillitä itseäni, kun hän sanoi, että Ihkua on pakko "rokottaa" hoikkuudesta (samalla hän näytti käsillään, että labradorilla ei kuulu olla vyötäröä!). Totesin siihen sitten ihan viattomasti, että "ai jaa, kun eläinlääkärin mielestä on hyvä, että sillä on vyötärö!". Tuomariparka ei tiennyt mitä olisi siihen sanonut. ;) Ihkun sisko Lykke ja veli Jäbä saivat näyttelyssä samat kommentit hoikkudestaan. Hitaasti kehittyviä lienevät koko porukka.

Ansa pääsi vihdoin tositoimiin, eli viralliseen tottelevaisuuskokeeseen. Ansan tullessa meille tuumasin, että kolmevuotiaana se on TVA. No, ei ihan ehditty ekaan kisaan osallistua ennen kuin Ansan täytti neljä. :D Oletusarvona tietenkin oli ykköstulos, mutta niin se elämä taas yllättää... Kevään möllitokossa Ansa ryntäsi jokaisen liikkeen välissä tuomaria ja/tai liikkuria tervehtimään, ja nyt olin päättänyt, että näin ei tapahdu enää. Tällä kertaa pitäisin sen visusti hallinnassa liikkeiden välillä. Huono taktiikka.
Luoksepäästävyys tehtiin aluksi ryhmänä, se meni hyvin (ihmeesti Ansa siinä pysyy paikallaan, vaikka ihana vieras ihminen tulee koskemaan). Yksilöliikkeet aloitettiin hihnassa seuraamisella, ja heti kun astuimme kehään, jossa tuomari ja liikkuri odottivat, näin, että ongelmia on tulossa... Ansan silmät syttyivät ilosta: "Mitä ihania ihmisiä tuolla onkaan, ihan selvästi vain MINUA varten!" Seuraaminen oli aivan huuhaata, keskittyminen tiessään. Lähes kaikissa muissakin liikkeissä juuri seuraaminen pudotti pisteitä, koska Ansan kontakti tuli ja meni. Esimerkiksi liikkeestä maahanmenossa Ansa putosi aivan täydellisesti maahan, mutta koska alun seuraaminen oli ihan surkeaa, pisteitä tuli vain 9. Liikkeiden välissä tein kaikkeni, ettei Ansa menisi pussailemaan liikkuria tai tuomaria; tämä kostautui sitten viimeisessä yksilöliikkeessä, hypyssä. Kun Ansa kuuli käskyn "Hyppy!", se koki varmaan olevansa viimein vapaa ryntäämään tervehtimään näitä kaiholla katseltuja ihmisiä, joten se hyppäsi komeasti yli esteen -- ja juoksi (mun "Seiso!" -käskyä kuulematta) liikkurin luokse, ja sieltä sitten tuomarin luokse... Minä seisoin tyrmistyneenä, että mitä just tapahtui. Eipä ollut ikinä tullut mieleeni, että moisella tavalla voi liikkeen nollata... Loppujen lopuksi pisteitä kertyi 153 eli kakkostulos. Tuomari päivitteli, kuinka Ansa vain heitä tuijotteli koko ajan. No niinpä!

Eli nyt sitten pitäisi päästä harjoittelemaan jonnekin, jossa pari vierasta ihmistä seisoskelee isolla kentällä? ;) Seuraavaan kisaan on jo ilmoittauduttu, ja siellä en aio padota Ansan rakkautta, vaan päästän sen välillä tervehtimään tuomaria ja liikkuria, jos se sitten pystyisi hillitsemään itsensä edes liikkeiden aikana...

Ansan poika Reino (M. Super Salmiakki) sen sijaan on menestynyt kunniakkaammin saaden toisessa MEJÄ-kokeessaan hienot 48/50 p ja AVO 1 -palkinnon! Tällä tuloksella irtosi myös luokkavoitto. :)

Vielä kotikuulumisia sen verran, että Ansalla ja Ihkulla on edelleen sellainen ottoäiti-tytär-suhde, ja Ihku yhä käy välillä maitobaarissa lussuttamassa...

Samaan petiin pitää aina ängetä...

Onnellisena yhdessä uudessa isommassa pedissä.

Tämä tilanne ei päättynyt ihan näin hellästi... "Ikku pulee!"

Tosi hyviä ja tosi surullisia uutisia

Ansan pentujen lonkka- ja kyynärkuvaustulokset ovat tähän mennessä olleet melkoisen hienoa luettavaa. Seitsemällä pennulla A/A ja 0/0, Pinkin tuloksia vielä odotellaan, ja Pepin ja Pulman kuvaukset vielä tekemättä. Ansan jo ennestään hyvät jalostusindeksitkin nousivat näiden tulosten jälkeen huippulukemiin (lonkat 121, kyynärät 118).

Toinen hieno juttu syyskuulta oli Ruskean Reinon taippareiden läpäisy. Nyt on jo kolmella pennulla NOU1 -tulos!

Näitä hienoja uutisia seurasi kuitenkin surullisista surullisin uutinen syyskuun lopulla. Eikka (M. Dille Da Capo) oli sairastunut äkillisesti vakavaan keuhkokuumeeseen ja hoidosta huolimatta menehtynyt. Eikkahan oli pentuna se suosikkimuruni, varsinkin sen jälkeen, kun pentujen pahan ripulin aikana luulin jo sen menettäväni. Eikka oli omistajansa "tulevaisuuden toivo" ja juuri ilmoitettu taippareihinkin. En olisi uskonut kuinka pahalta kasvatin kuolema voikaan tuntua, vaikka eihän minun suruni ole mitään omistajan suruun verrattuna. Silti itketti monta päivää uutisen kuultuani (ja vieläkin tätä kirjoittaessa). Tuntuu niin pahalta, että nuori terve koira, jolla on koko elämä edessään, onkin yhtäkkiä poissa.

Tällaisena Eikka jää minun muistoihini.